Soturikissat fani Wiki
Register
Advertisement
Tämän asian on keksinyt ja kirjoittanut Huomenaskel.


Pelon virtaus on tarina siitä, miten suuri myrsky on tuhota Suurmetsän klaanit.

Hahmolista[]

Vuoriklaani[]

Päällikkö[]

Salamatähti – vaaleankeltainen kolli, jolla on tuuhea häntä; Käpytassun mestari.

Varapäällikkö[]

Omenaviiksi – vaaleanruskea vanttera kolli.

Parantaja[]

Kuusenoksa – tummanruskea karheakarvainen naaras, jolla on vihreät silmät.

Soturit[]

Höyhenturkki – valkoinen naaras, jolla on vaaleanharmaita läikkiä; Kipinätassun mestari.
Viherpilvi – ruskea raidallinen kolli; Koivutassun mestari.
Myrskysydän – siniharmaa naaras, jolla on sinivihreät silmät.
Harmaakynsi – harmaa kolli, jolla on tummempia raitoja sekä valkoinen hännänpää; Sysitassun mestari.
Pakkasjalka – vaaleanharmaa naaras, jolla on valkoiset jalat; Neulastassun mestari.
Ukkoshammas – kellertävä raidallinen kolli, joka näkee huonosti.

Oppilaat[]

Sysitassu – sysimusta naaraas, jolla on harmaanvihreät silmät.
Käpytassu – pieni ruskea kolli, jolla on pörheä häntä.
Neulastassu – harmaa, kilpikonnakuvioinen naaras.
Koivutassu – vaaleanharmaa hoikka naaras, jolla on tummempia juovia turkissaan.
Kipinätassu – tummanharmaa kolli, jonka turkissa on vaaleita läikkiä.

Kuningattaret[]

Minttuläikkä – vaaleanruskea raidallinen naaras, jolla on valkoisia läikkiä turkissaan (Ruskapennun ja Nokkospennun emo).
Hunajaraita – hunajanvärinen pitkäkarvainen naaras, jolla on meripihkanväriset silmät (odottaa pentuja).

Klaaninvanhimmat[]

Kultakuono – kellanpunainen kolli, jolla on tumma kuono.
Sumukukka – vaaleanharmaa naaras, jolla on tulenväriset silmät; ajan myötä kuuroutunut.
Silkkiturkki – vaalea kermanvärinen ja pehmeäturkkinen naaras.

Niittyklaani[]

Päällikkö[]

Kirkastähti – ruskeavalkoinen naaras.

Varapäällikkö[]

Pihlajaviiksi – punaruskea kolli.

Parantaja[]

Sinikukka – siniharmaan ja kellanpunaisen kirjava naaras, jolla on siniset silmät.

Soturit[]

Saniaiskarva – punaruskea, tuuheaturkkinen naaras.
Tähkäturkki – hiekanvärinen ja kiharakarvainen naaras.
Pajuhäntä – hopeanharmaa raidallinen kolli, jolla on tuuhea häntä.
Nokkosnenä – harmahtava kilpikonnakuviollinen naaras.
Vuokkopilkku – valkoinen, kiharakarvainen naaras, jolla on turkissaan terälehden muotoisia ruskeita pilkkuja; Hiekkatassun mestari.
Keltatuuli – kellertävä hiekanvärinen kolli.
Kyyhkykaula – harmaa kolli, jolla on vaalea laikku rinnassa; Syreenitassun mestari.
Takiaishammas – ruskea mustaraitainen kolli, jolla on kermanvärinen vatsa; Nupputassun mestari.
Palkohyppy – vaaleanruskea kolli, jolla on lyhyt häntä.
Heinäviiksi – hiekanruskea pitkäkarvainen naaras.

Oppilaat[]

Nupputassu – valkoinen kolli, jolla on vihreät silmät.
Hiekkatassu – kellanpunainen naaras.
Syreenitassu – punertavanharmaa naaras.

Klaaninvanhimmat[]

Myyrähäntä – tummanruskea naaras.
Sirkkakynsi – ruskeavalkoinen täplikkäänjuovainen kolli.

Suoklaani[]

Päällikkö[]

Lakkatähti – kellanpunainen ja juovikas naaras, jolla on valkoiset tassut; Pajutassun mestari.

Varapäällikkö[]

Joutsenkarva – iso sileäturkkinen valkoinen naaras.

Parantaja[]

Mähkäviiksi – ruskean kirjava pitkäkarvainen kolli.

Soturit[]

Tyrnipiikki – kellanpunainen kolli, jolla takkuinen turkki; Puolukkatassun mestari.
Tiikerihäntä – ruskea mustaraitainen kolli, jolla on valkoiset tassut.
Jäkäläsiipi – valkoharmaa, takkuinen kolli.
Jänöhäntä – valkoinen kolli, jolla on lyhyt häntä.
Villakukka – vaaleanruskea naaras.

Oppilaat[]

Pajutassu – harmaa kolli, jolla tummia täpliä.
Puolukkatassu – punaruskea naaras.

Yöklaani[]

Päällikkö[]

Tummatähti – tummanharmaa kolli, jolla on pehmeä turkki; Aroniatassun mestari.

Varapäällikkö[]

Havukuu – ruskea raidallinen naaras.

Parantaja[]

Vatukkakajo – vanha ruskeanharmaa ja raidallinen naaras, jolla on valkoiset tassut; Haaparaidan mestari.

Soturit[]

Täplähäntä – täplikäs naaras, jolla on meripihkanväriset silmät.
Harakanlento – musta kolli, jolla on iso kuonon, rinnan ja tassut peittävä valkoinen läikkä; Mutatassun mestari.
Naakanlaulu – tummanharmaa juovikas kolli.
Lätäkköturkki – valkoinen naaras, jolla on ruskeita läikkiä.

Oppilaat[]

Haaparaita – harmaa raidallinen kolli.
Mutatassu – ruskea kolli.
Aroniatassu – tummanharmaa pilkukkaan raidallinen naaras.

Kuningattaret[]

Viima-askel – valkoinen naaras, jolla on siniset silmät; Pisarapennun ja Tuhkapennun emo.

Tarina[]

Esinäytös[]

Ruskea, karheakarvainen naaras käveli pitkin metsää, jossa kuuset olivat kerkissään, ja asteli kohti sammaleisten kivien röykkiötä. Kivien luokse oli kokoontunut neljä kissaa, jotka naaras tunnisti. Saapuessaan muiden luokse vanhin kissoista, ruskeanharmaa raidallinen naaras, painoi päänsä alas kunnian osoitukseksi toisen klaanin kissalle. “Tervehdys, Kuusenoksa. Tulit juuri sopivaan aikaan.”

“Iltaa, Vatukkakajo”, ruskea naaras vastasi.

Vatukkakajo viittoi päällään vierellään istuvan harmaan kollin suuntaan. “Ehdimme juuri saapumaan tänne ennen sinua.”

“Hyvä! Vuoriklaanilta vie aikaa tulla tänne ja aloin jo turhaan pelkäämään, että tämä olisi turha reissu. Miten Yöklaanilla sujuu?”

“Ihan hyvin, sanoisin.”

Ruskeankirjava kolli suoristi kurkkuaan kun tärkeimmät kuulumisista oli vaihdettu. “Kaikki saivat siis ilmeisesti saman viestin Usvaklaanilta?” Mähkäviiksi, Suoklaanin parantaja, aloitti. Pitkäkarvaiselle kollille tuli anteeksipyytävä ilme kasvoilleen. “Muistatteko tarkalleen, mitä siinä kerrottiin kuin että meidän piti kokoontua tänne puolikuun aikaan? Olen ollut niin kiireinen viheryskän takia, että yksityiskohdat ovat ehtineet unohtua.”

Kuusenoksa mietti muutama päivä sitten näkemäänsä unta. Oli kummallista, että kaikki parantajat olivat saaneet saman viestin, kenties jopa saman unen. “Muistan haistaaneni sateen. Mustia pilviä oli taivaalla ja salamia iski kalliota vasten.”

“Ja tuuli puhalsi niin, että puut olivat kaatuneet juuristaan!” Haaparaita, Vatukkakajon oppilas, lisäsi.

Mähkäviiksi hieroi poskeaan tassullaan. “Nyt kun sanotte, taidan muistaa Suoklaanin reviirin tulvineen.”

Niittyklaanin parantaja, Sinikukka, näytti siltä kuin tämä olisi lajitellut mielikuvituksellista yrttivarastoa mielessään. Siniharmaa kilpikonnakuvioinen naaras oli epäileväinen kuten yleensäkin. “Mutta miksi Usvaklaani kertoisi meille vain säästä?”

“Se on varmaankin suuri myrsky – suurin, mitä Suurmetsässä on koskaan nähty”, Kuusenoksa vastasi.

“Mitä me voimme tehdä? Olemme vain parantajia”, Sinikukka maukui.

“Olemme myös klaanien tärkeitä neuvonantajia”, Vatukkakajo sanoi, “Voimme vakuuttaa kaikki juuri tällä paikalla, täyden kuun aikaan. Silloin hyppäämme päällikköjen kivelle ja kerromme enteestä!”

Kuusenoksaa innosti Vatukkakajon loputon sisukkuus tämän vanhasta iästä huolimatta. “Kuulostaa hyvältä.”

“Hyvä on, tehdään niin”, Sinikukka myönsi. Vanhimman parantajan viisaudelle oli turha pistää vastaan.

“Klaanien on pidettävä yhtä. Niin Usvaklaani varmasti haluaisi meidän tekevän”, Mähkäviiksi sanoi.

Muut parantajista joko nyökkäsivät tai päästivät myöntäviä maukausuja. Olihan Mähkäviiksen sanomassa itua, kun otti huomioon että parantajat oli kutsuttu Kiviröykkiölle keskustelemaan enteestä.

Lopulta Kuusenoksa hyvästeli toverinsa ja lähti takaisin kohti Vuoriklaania.

Luku 1[]

Suurmetsässä elettiin hiirenkorvan viimeisiä päiviä. Kohta olisi täysikuun aika ja Suurmetsän neljä klaania kokoontuisivat Kiviröykkiölle, keskelle metsän palstaa, jota yksikään klaani ei ollut lunastanut itselleen.

Hengästynyt Omenaviiksi tuli leiriin Myrskysydämen saattelemana. Harmaakynsi näki vilauksen varapäällikön paisuneesta leuasta ja hän päästi suustaan myötätuntoisen sävähdyksen. Kuusenoksa otti Omenaviiksen vastaan ja varapäällikkö lysähti makuulle parantajanpesän makuualustalle niin, että sammaleet pöllysivät.

Harmaakynsi riensi kumppaninsa luokse.

”Ampiaisen pistos”, Myrskysydän sanoi ennen kuin Harmaakynsi ehti avata suutaan.

”Pistivätkö nekin sinua?” Harmaakynsi kävi läpi Myrskysydämen siniharmaata turkkia paiseiden varalta.

”Eivät onneksi.” Myrskysydän alkoi kehräämään ja nuolaisi Harmaakynttä korvan takaa. ”En ole vähään aikaan saanut juosta niin kovaa metsässä. Enkä koskaan ole nähnyt Omenaviiksen juoksevan niin kovaa – hänellä oli miltei käpälät tulessa!” Myrskysydän sanoi ampiaisten pakojuoksusta edelleen kiihtyneenä.

”Hän taisi saada siitä pistoksesta puhtia”, Harmaakynsi vitsaili.


Ukkoshammas kierteli seuraavana päivänä leiriä levottomasti, ja Harmaakynsi tuli veljensä luokse. Keltainen kolli pysähtyi hetkeksi, kun kuuli lähistöllään toisen kissat kynnet kolahtelevan kalliota vasten.

”Mitä sinä oikein vauhkot?” Harmaakynsi kysyi hermostuneen näköiseltä veljeltään.

”En tykkää tästä. Jotain huonoa kohta tapahtuu.” Ukkoshampaan selkää nyki.

”Älähän nyt, ukkonenhan se vain on”, Harmaakynsi maukui, mutta Ukkoshammas vaikutti edelleen huonotuuliselta. Harmaakynsi päästi mrrau-naurahduksen nähdessään Ukkoshampaan haistelevan ilmaa suu raollaan.

”Selvä, sinä vihaat ukkosta, tiedän sen”, Harmaakynsi jatkoi ja ajatteli miten päinvastainen hänen veljensä nimi oli. Harmaa raidallinen kolli ajatteli heidän pentuaikaansa ja hän suuntasi katseensa pentutarhaan, jonne heidän emonsa, Hunajaraita, oli hiljattain muuttanut. Nukkuvan Hunajaraidan vatsa kohoili hitaasti ja hän lepuutti päätään tassujensa päällä.

En minäkään ukkosesta oikeastaan tykkää, Harmaakynsi myönsi itselleen ja katsoi tummien pilvien muodostelmaa taivaalla. Toisaalla taivalla näkyi täyden kuun haalea piirros ja kollisoturi odotti innolla kokoontumista.


Haalea täysi kuu oli noussut purppuran värjäämälle taivaalle. Viherlehden aika teki päivistä pitempiä, mutta öistä lyhyempiä.

Salamatähti johti kissajoukkonsa Kiviröykkiölle, ja Harmaakynsi ja Myrskysydän pysähtyivät tekemään tuttavuutta parin Niittyklaanin soturin kanssa. Nuorin sotureista, Heinäviiksi, tervehti heitä herttaisesti.

”Sinulla on jotain… tuossa”, Myrskysydän osoitti hämmentyneenä Heinäviiksen turkkia tassullaan. Heinäviiksi naurahti.

”Se on hiirenvirnaa. Takiaishampaan ajatus.”

”Mitä hyötyä tuosta muka on? Luuletko, että hiiret erehtyvät syömään sinua?” Harmaakynsi kysyi, ja Heinäviiksi pudisteli päätään huvittuneena.

”Ei nyt ihan, mutta ehkä jotain sinne päin.”

Harmaakynsi odotti kokoontumisen alkamista, kun taas Myrskysydän jatkoi keskusteluaan Heinäviiksen kanssa. Harmaakynsi näki hänen ja kumppaninsa pennut, Kipinätassun ja Koivutassun, rupattelevan innokkaasti muiden klaanien oppilaiden kanssa. Tämä oli ensimmäinen kokoontuminen, johon he olivat päässeet.

Kivikon juurella istuva Omenaviiksi toipui edelleen pistoksestaan. Hänen turvotuksensa oli laskenut ja vaikka Kuusenoksa oli ehdottanut leirissä lepäämistä hänelle, Omenaviiksi oli silti itsepäisesti halunnut osallistua kokoontumiseen. Suoklaanin varapäällikkö, Joutsenkarva, puhkesi railakkaaseen nauruun nähdessään Omenaviiksen paiseen leuassa, ja Omenaviiksi yritti siivuttaa naaraan pilkanteot.

”Kokoontuminen alkakoon”, Salamatähti kajautti röykkiön suurimmalta kiveltä hiljentäen muiden kissojen puheensorinan.

”Haluaako joku klaaneista erityisesti aloittaa?” Keltainen päällikkö jatkoi ja loi katseen kolmeen muuhun päällikköön.

”No, tuota, jos kerta on tilaisuus, niin meidän klaani voi aloittaa”, oranssikarvainen naaras ja Suoklaanin päällikkö, Lakkatähti, sanoi empivästi. Muut päälliköt antoivat hänen puheenvuorolleen tilaa.

”Klaanimme voi toistaiseksi hyvin – kuivaa on, mutta riistaa on riittävästi”, Lakkatähden sanoi ja hänen äänensä pehmeni muistaessaan klaaninsa oppilaita. ”Pajutassu ja Puolukkatassu ovat uusia oppilaitamme.”

Katseet kiinnittyivät Suoklaanin oppilaisiin. Harmaakynsi näki, että Puolukkatassu ja Pajutassu istuivat Koivutassun ja Kipinätassun seurassa. Suoklaanin oppilaat nostivat iloisina päänsä Lakkatähden mainitessa heidän nimensä, ja kissat onnittelivat heitä.

Lakkatähden ilme vakavoitui, kun hän kohdisti katseensa Mähkäviikseen. Hän ei kuitenkaan antanut parantajalleen puheenvuoroa, kun kuulumisten kertominen siirtyi jo toiseen klaaniin.

”Yöklaanilla sujuu loistavasti. Voin sanoa, että olemme vihdoin sopeutuneet uuteen reviiriimme enkä malta odottaa, mitä ensimmäinen viherlehtemme siellä tuo tullessaan”, takkukarvainen Tummatähti maukui tyytyväisenä. ”Mitään merkittävää ei ole varsinaisesti tapahtunut, mutta soturimme ovat huomanneet liikettä kaksijalkojen viherlehtipaikoissa.”

Tummatähti kumarsi päättäessään puheenvuoronsa ja antoi Kirkastähden puhua seuraavaksi.

”Kiitos, Tummatähti”, ruskeavalkoinen naaras maukui. ”Kaksijalkojen kasvattavat niityt jatkavat kasvamistaan reviirimme ulkopuolella ja antavat meille riistaa. Kuivuus ei meidän klaaniamme juurikaan haittaa, koska puiden lehdet tarjoavat varjoa kissoillemme.”

Harmaakynsi huomasi, että jopa Sinikukka ja Vatukkakajo vaikuttivat hermostuneilta, ja häntä kutkutti tietää mitä parantajat salailivat päälliköiltään.

Vielä oli viimeisen klaanin puheenvuoro.

”Vuoriklaani on ollut kuivuuden koettelemana, mutta klaanimme on edelleen voimakas ja olemme kokeneet samanlaista kuivuttaa ennenkin. Kuusenoksa on ollut loistava apu meille hiirenkorvan aikaan”, Salamatähti kertoi. ”Lisäksi Koivutassu ja Kipinätassu ovat uusia oppilaitamme.”

Kissat onnittelivat myös Vuoriklaanin uusia oppilaita. Harmaakynsi ja Myrskysydän toistivat pentujensa nimiä onnellisina. Heistä kasvaa mahtavia sotureita, Harmaakynsi ajatteli.

”Salamatähti, saisinko puheenvuoron?” Kuusenoksa oli hypännyt röykkiön matalalle kivelle ja tökki ruskealla tassullaan päällikköään. Hänen vierellään olivat myös Sinikukka, Mähkäviiksi, Vatukkakajo ja Haaparaita.

Salamatähti nyökkäsi ja antoi parantajille tilaa loikkien Kiviröykkiössä matalammalle kivelle. Klaanien kissat katsoivat yllättyneinä, kun kaikki parantajat kapusivat isolle kivelle, ja muut kolme päällikköä joutuivat astumaan heidän tieltään.

”Mitä on tekeillä?” Heinäviiksi jupisi.

”Meillä parantajilla on tärkeää kertomista… koskien enteitä Usvaklaanilta”, Vatukkakajo, parantajista vanhin, otti puheenvuoron. Muut kissat hiljentyivät kuullessaan Usvaklaanista. Odottelu alkoi tuntumaan Harmaakynnestä painostavalta.

”Usvaklaani on kertonut meille, että jonain päivänä – hyvin pian – Suurmetsää koettelisi suuri uhka”, Vatukkakajo sanoi katsoessaan vuorotellen jokaista kivellä istuvaa parantajaa, jotka nyökyttelivät vanhan naaraan kertomalle.

”Tärisevä maa, tummia pilviä, kovia rankkasateita ja voimakasta tuulta… Se on valtava ukkosmyrsky. Kenties kaikista pahin.” Sinikukka jatkoi salamyhkäisesti. Kirkatähti kurtisti kulmiaan kuin Sinikukan aikomuksena olisi klaanien nuorimpien pelottelu.

Harmaakynnelle tuli mieleen hänen veljensä, Ukkoshammas, joka oli käyttäytynyt kummallisesti toissapäivänä.

”Klaanit ovat kokeneet monenmoisia myrskyjä. Miten tämä voisi olla poikkeuksellinen, puhumattakaan siitä, että tämä olisi vaikkapa tulipaloa vaarallisempi?” Salamatähdellä oli pohtiva katse myrskynsinisissä silmissään.

”Tai kaksijalkojen tuhon”, Tummatähti lisäsi tomerasti.

”Emme voi olla täysin varmoja, tietenkään, mutta minä osaan jo monien vuodenaikojen kokemuksesta tulkita Usvaklaanin enteitä tarpeeksi tarkasti”, Vatukkakajo vastasi, tuohtuneena aavistuksen siitä, että hänen parantajantaitojaan kyseenalaistettiin.

”Kokoontuminen saa meidän puolestamme nyt päättyä, mutta olkoon tämä varoituksen sana kaikille klaaneille”, Vatukkakajo maukui ja poistui kiveltä muut parantajat perässään.

”Uskotko tuohon, Harmaakynsi?” Myrskysydän tuli kumppaninsa rinnalle, kun Vuoriklaanin joukko lähti kävelemään Ylämetsää kohti.

”On melkein pakko uskoa. Kuusenoksa ei koskaan valehtelisi, mutta kun kyse on kaikista parantajista… tämä on jotakin vakavaa.”

Luku 2[]

Niittyklaanin soturi, Heinäviiksi, poistui pihlajapensaasta, joka oli soturien pesä. Hän pyristeli turkkiaan lehdistä, jotka olivat pudonneet hänen pitkään turkkiinsa. Hiekanvärinen naaras haistoi aamukasteen raikkaan tuoksun. Heinäviiksi oli herännyt niin aikaisin aamulla, että kauempaa kaksijalkojen pelloilla leijaili vielä sumua ja aurinko oli nousemassa taivaanrannalta.

Heinäviikseä edelleen pelotti pari päivää sitten tapahtunut kokoontuminen, jossa parantajat olivat kertoneet kaikkia klaaneja uhkaavasta myrskystä. Heinäviiksi oli huomannut tummia pilviä ennen kokoontumista, mutta sen jälkeen oli ollut kaunista säätä.

Pahaa enteilevien pilvien lisäksi Heinäviiksi oli huomannut, miten Sinikukka – Niittyklaanin parantaja – oli kokoontumisen jälkeen pysynyt epäilyttävän hiljaa. Hän yleensä tykkää rupatella kaikkien kanssa… Ehkäpä hän on vain kyllästynyt vastaamaan muiden kysymyksiin, Heinäviiksi ajatteli.

Pihlajaviiksi, klaanin varapäällikkö, venytteli raajojaan ja nousi takajaloilleen teroittaakseen kynsiään leiriä suojaavaa koivua vasten.

”Tervehdys, Heinäviiksi. Lähtisitkö rajapartiolle?” Pihlajaviiksi lähestyi Heinäviikseä huomatessaan tämän olevan ainut pesästä noussut hänen lisäkseen. Heinäviikseä häiritsi niin äkillinen ystävällisyys ja hän muisti, kuinka Vuokkopilkku ja Pihlajaviiksi viettivät nykyisin usein aikaa keskenään.

”Öm, hyvä on”, Heinäviiksi vastasi. Hän ei olisi välttämättä jaksanut ja hänen vatsaansa kurni, mutta kun kukaan muu ei ollut vielä hereillä, Heinäviiksi tunsi itsensä vaivaantuneeksi ja suostui.

Heinäviiksi jäi odottelemaan muita sotureita kärsimättömänä, kunnes hänen helpotukseksi Palkohyppy ja Pajuhäntä tupsahtivat pesästä ja liittyivät aamun rajapartioon, jota Pajuhäntä suostui johtamaan. Heinäviiksi elätteli toivoa, että myös Takiaishammas liittyisi mukaan, mutta partion johtaja sen sijaan ei halunnut odotella kauempaa. No, toivottavasti hän ehtii heräämään sillä välin kun käyn metsässä.

Pajuhäntä lähti johtamaan heitä vanhan ladon suuntaan, ja Heinäviiksi toivoi, että hän löytäisi matkan varrelta pullean hiiren aamupalaksi. Heinäviiksi saattoi haistaa voimakkaan rapsin lemun kaksijalkojen pellolta. Vaikka se haisikin vastenmieliseltä, Heinäviiksi katseli ihastuneena, miten rypsipelto hehkui keltaisena niin kuin aurinko.

Ladolle saapuessaan Heinäviiksen sieraimiin ajautui voimakas hiiren tuoksu. Kun Pajuhäntä ja Palkohyppy merkkasivat rajoja, Heinäviiksi hiippaili pitkässä ruohikossa ladon reunalle ja näki hiiren poistuvan seinään nakerretusta raosta puhdistamaan naamaansa. Heinäviiksi seurasi hetken aikaa hiiren touhuja, kunnes hän ponnisti ja tappoi hiiren nopealla puremalla. Hän otti hiiren suuhunsa ja aukiolle jolkottaessaan huomasi myös kahden partiotoverinsa metsästävän.

Heinäviiksi istahti ruohikolle ja haukkasi nälkäisenä paloja hiirestään. Syötyään hän huomasi kauempaa pelloilta lähestyviä sadepilviä, jotka olivat hivuttautumassa Niittyklaanin reviiriä kohti.

”Sieltähän se suuri myrsky tulee”, Palkohyppy sanoi kiusoittelevasti nähdessään vaaleanharmaat pilvet. Heinäviikseä ärsytti, miten jotkut niittyklaanilaiset olivat niin piittaamattomia ennustetusta myrskystä, ja toivoi, ettei Kirkastähti olisi näiden puolella. Hän toivoi, että Kirkastähdellä olisi joku suunnitelma myrskyä varten.

***

”Sysitassu?” Harmaakynsi etsi oppilastaan, joka oli lähtenyt yhtäkkiä hänen rinnaltaan heidän poistuessa Kiipeämiskalliolta. Harmaa kolli raotti suutaan ja erotti tuoreen hajumerkin Sysitassusta. Harmaakynsi kulki kohti vesakkoa, joka oli joskus ollut Yöklaanin vanhaa reviiriä. Näky reviirin raunioista puistatti kollia. Hän näki pian mustan oppilaan nuuskimassa kivenkoloa, ja Sysitassun vihreät silmät kiinnittyivät Harmaakynteen.

”Sysitassu? Mitä sinä täällä teet?”

”Minua vaan askarrutti, mitä täällä oli”, musta oppilas sanoi. Hänen innokkaiden silmiensä pilke himmeni, kun hän aavisti mestarinsa toruvan häntä.

”Tiedäthän, että tämä on Yöklaanin vanhaa reviiriä? Tänne ei kannattaisi eksyä.”

”Anteeksi”, Sysitassu päästi suustaan teennäisesti. Tällä mitalla hän vain harhautuu arviointinsa aikana, Harmaakynsi ajatteli ja huokaisi.

”Höyhenturkki sanoi, että synnyin täällä”, Sysitassu jatkoi puolustelevasti ja kuopi jotain tutkimastaan kivenkolosta. Hänen tassujensa alta paljastui ummehtuneita lehtiä ja Sysitassu näytti pettyneeltä, ettei niistä olisi tuomista Kuusenoksalle.

Harmaakynsi katsoi kärsimättömästi oppilaansa touhua, kunnes hän huomasi kuonolleen tipahtaneen pisaran.

”Sysitassu, tulehan nyt”, Harmaakynsi hoputti oppilastaan. Sadekuuro sai lopulta uteliaan oppilaan pinkaisevan Vuoriklaaniin leirin suuntaan mestarinsa kanssa.

Luku 3[]

Heinäviiksi oli lähtenyt Kirkaskedolle jaloittelemaan. Sade oli toistaiseksi loppunut, mutta raskaat sadekuurot olivat jättäneet jälkensä metsään: heinäpehkot olivat liiskaantuneet saden voimasta ja heikoimmat puista roikkuivat alaspäin.

Heinäviiksi ei ollut varma, mitä hän kuuli, mutta oli kuin hän olisi kuullut jonkun molkstahtavan ja huutavan apua.

”Apua! Apua!” Heinäviiksi näki jonkun hänelle tuntemattoman harmaan kissan räpiköivän Niittyklaanin syvässä ansakuopassa. Hän huomasi sen olevan nuori, todennäköisesti Suoklaanin, kissa.

Palkohyppy tuli kosteasta ruohikosta lipoen herkullisen saaliin rippeitä suustaan. Kolli oli valmiina hyökkäämään ansaan joutuneen uhrin kimppuun, kunnes Heinäviiksi juoksi heidän väliin.

”Odota! Älä satuta häntä!” Heinäviiksi huusi Palkohypylle.

”Hänhän on meidän rajallamme! Aika epäillyttävää minun mielestäni.”

"Pajutassu!" Oranssi kolli saavutti heidät ja nosti Pajutassun vallihautaa muistuttavasta ansasta. Heinäviiksi tunnisti tämän kiivaan kollin Tyrnipiikiksi ja hän tiesi, ettei kollin läsnäolosta seuraisi heille hyvää.

"Mitä minä olen sanonut teidän typeristä ansoista?! Tapatte meidän oppilaamme ja katsotte kuinka he hukkuvat!" Tyrnipiikki oli paljastanut pitkät kyntensä.

"Mitä teidän oppilaanne sitten tekevät meidän rajalla?" Palkohyppy kinasi.

"Vahinkoja sattuu", Tyrnipiikki vastasi vihaisesti. "Te niittyklaanilaiset turvaudutte ansoihin, koska olette liian pelkurimaisia puolustamaan reviiriänne niin kuin soturit!"

Heinäviiksestä näytti siltä, että pian kaksi kollia olisivat toistensa kimpussa. Ei tällaisten rajakahakoiden tulisi tapahtua - klaanien on pidettävä yhtä myrskyn aikaan!

”Emme me ole tarkoituksella tehneet ansoja. Sade on varmasti vain täyttänyt kuoppia.” Heinäviiksi oli hypännyt kollien väliin häntä pörhössä.

”Kuoppia, jotka on Niittyklaanin ja Suoklaanin välisellä rajalla?” Tyrnipiikki mulkaisi, mutta vaikutti tyyntyvän Heinäviikselle. Ei hänkään halua tapella, naaras ajatteli toiveikkaana.

Tyrnipiikki tuhahti ja hoputti Pajutassua Suoklaanin puolelle. Heidän hahmonsa hävisivät rämeikön pitkään heinikköön. Heinäviiksi väräytti viiksiään, kun hän tunsi kylmän ja kostean viiman. Aivan kuin hän olisi aistinut lähestyvän myrskyn.

”Älä rasita heikkoa, kaunista päätäsi, Heinäviiksi.” Niittyklaanin kollin nälvivä kommentti herätti Heinäviiksen ajatuksistaan. ”Jätä murehtiminen vanhuksille.” Palkohyppy naurahti ja juoksi sananjalkojen läpi takaisin metsän syvyyteen.

Heinäviiksi murjotti. Hän pelkäsi ettei kukaan ottaisi häntä tosissaan.

***

Kallioluolan oviaukosta näkyi satunnaisesti putoavia pisaroita. Harmaakynsi raapi kovaa maata kärsimättömänä ja huokaisi. Hän oli kyllästynyt jatkuvaan sateeseen ja kosteuteen, mutta ainakin sadekuuro oli hetkeksi lauhtunut.

Soturit olivat ahtaasti sullottuna pesäänsä. Edellispäivänä pärskinyt, valkoyskään sairastunut, Höyhenturkki oli siirretty parantajainpesään paranemaan. Myrskysydämen kostea turkki oli tarrautunut Harmaakynteen ja vaikka kumppanin läsnäolo tuntui mukavalta, hän alkoi tuntea vakavaa pesähöperyyttä viettäessään siellä aikaansa.

”Minne sinä olet menossa? Sinä kastut siellä”, Myrskysydän maukui, kun Harmaakynsi nousi käpälilleen. Pakkasjalka nosti päätään Myrskysydämen takaa.

”Tarpeidentekopaikalle.”

Myrskysydän huokaisi. ”Hyvä on sitten. Älä vaan liukastu.”

Pakkasjalka, Harmaakynnen sisar, naurahti Myrskysydämen tokaisulle, ja Harmaakynsi lähti pesästään viherlehtenä epätavallisen viileään ilmaan.

Harmaakynsi asteli pitkin märkää kalliota, joka oli myrskyn takia autioitunut. Tuoresaaliskasaa ei ollut - nyt oli pärjättävä vastapyydetyllä riistalla luolan sisällä, jos riistaa onnistui edes pyytämään. Harmaakynsi lähti jotkottelemaan kohti neulaspolkua, joka johtaisi Vuoriklaanin ja Yöklaanin yhteiselle rajalle.

"Minä haluan mukaan!" nuoren kissan ääni kuului Harmaakynnen takaa. Harmaakynsi pysähtyi ja näki Sysitassun. Myös Käpytassu oli livahtanut oppilaiden pesästä vanhemman oppilaan perään.

"Käpytassu, mene pois. Harmaakynsi on minun mestari ja sinä vaan vilustuisit." Käpytassu näytti kieltään Sysitassulle ja lähti takaisin.

"Tuo ei ollut kovin nätisti sanottu, Sysitassu", Harmaakynsi torui.

"Sanoin vain miten asiat ovat todellisuudessa." Harmaakynsi pidätteli huokausta ja jatkoi kävelyään rajalle. Olinko oikeasti Salamatähden mielestä paras mestari Sysitassulle?

"Minne me mennään? Eikö Yöklaanin raja ole täällä?" oppilas huusi. Harmaakynsi pohti pitäisikö hänen kertoa Pitkähampaasta, jota hän oli oikeasti tullut etsimään. Hän pysähtyi ja viittilöi Sysitassun tuuhean oksan alle, kostealta ilmalta hetkeksi piloon.

"Rajamerkit ovat täysin kadonneet", Harmaakynsi totesi haistellessaan ilmaa suu raollaan. Hän katsoi ympärilleen Pitkähampaan ruskean karvapeitteen varalta.

"Niin! Mitä järkeä oli tulla tänne? Ei Yöklaanikaan välitä nyt hajumerkeistä", Sysitassu monkui. Oppilaan karvoihin oli takertunut pisaroita sumun läpi kulkiessaan.

"Senkin jänönaivo. Enhän minä sinua tänne pakottanut tulemaan", Harmaakynsi tiuskaisi ja Sysitassu räpäytteli vihreänharmaita silmiään. Harmaakynsi olisi ehkä jatkanut saarnaustaan, mutta hän huomasi Sysitassun huomion olevan jossain muualla.

"Tervehdys." Harmaakynsi tunnisti Naakanlaulun äänen ja harmaa kolli kääntyi yöklaanilaisen puoleen. Naakanlaulu roikotti suussaan jäniksenpoikasta.

Harmaakynsi lähestyi Naakanlaulua varovaisesti ja tummanharmaa kolli pudotti kantamuksensa. "Hän on käynyt täällä", Naakanlaulu kuiskasi ja osoitti hännällään pitkää, rajamerkkinä toimivaa kuusta hajumerkin todisteeksi.

Luku 4[]

Niittyklaanin leiri oli täyttynyt lätäköistä. Hiekkatassu ja Nupputassu läiskyttivät vettä toistensa päälle, mutta Sinikukka tuli torumaan oppilaita ja sanoi ettei toivonut lisää vilukissoja potilaikseen.

”Täällä alkaa näyttämään jo melkein Suoklaanilta!” Nokkosnenä maukui tyytymättömänä.

Heinäviiksi toi Sirkkakynnelle, Niittyklaanin klaaninvanhimmalle, metsästyspartiosta napatun rastaan. "Sattuuko vielä niveliin? Haenko Sinikukalta yrttejä?"

Kollivanhus kehräsi. "Ei tarvitse, mutta kiitos kuitenkin. Ja kiitos rastaasta!"

Heinäviiksi meni seisomaan kärsimättömänä päällikön pesän viereen. Hän toivoi, että Kirkastähti osaisi neuvoa. Heinäviiksi ei osannut selittää miksi, mutta Kirkastähti tuntui enemmän emolta hänelle toisin kuin Vuokkopilkku, joka oli suostunut vuodenaikoja sitten kasvattamaan hänet.

”Mikä painaa mieltäsi, Heinäviiksi?" Kirkastähti kysyi pehmeällä äänellä.

”Meidän on puhuttava jostakin… yksityisesti.”

Kirkastähti käveli päällikön pesän sisälle ja viittoi naarassoturia peremmälle.

”Tämä myrsky tulee vielä pahenemaan. Minä aistin sen”, Heinäviiksi naukui ääni täristen. Kirkastähti rukoili puoliääneen Usvaklaanin nimeen, ja Heinäviiksi alkoi katumaan että oli ottanut asian puheeksi. Hän oli kuitenkin varma, että oli kuullut ukkosen vaimean, mutta lähestyvän äänen aamulla.

”Emme voi sille sitten mitään”, ruskeavalkoinen päällikkö sanoi.

”Meidän on siirryttävä!” Heinäviiksi hätkähti - hän ei ollut tottunut korottamaan ääntään.

”Kirkaskedolleko?”

”Ei. Ylämetsässä on turvapaikka.”

”Emme voi vain talsia Vuoriklaanin tai Yöklaanin leiriin. Sinne on pitkä matka. Ja mistä tiedämme, että he olisivat edes valmiita auttamaan?” Kirkastähti sanoi vakavalla äänensävyllä.

”Mutta jotain on tehtävä! Jos jäämme tänne, meidän ja Suoklaanin välit vain pahenevat. Reviirien tulviminen lietsoo pelkoa!”

Kirkastähti oli hiljaa hetken ja kurtisti kulmiaan. ”Muistutat nuorempaa minääni”, päällikkö sanoi ja hymy nousi tämän kasvoille. ”Hyvä on. Minun on keskusteltava ainakin Pihlajaviiksen ja Sinikukan sekä Lakkatähden kanssa.”

Heinäviiksi huokaisi. Hän oli saanut paineen harteiltaan, mutta vielä hän ei ollut aivan varma toimisiko Kirkastähti niin kuin hän toivoi.

Palkohyppy vilkuili Heinäviikseä epäilevästi, kun tämä poistui päällikön pesästä.

***

Vuoriklaanin partio kulki mäntymetsää. Aurinko paistoi poutapilvien seasta, mutta se ei juurikaan lämmittänyt kissojen turkkeja.

Harmaakynsi kihisi levottomuudesta. Hän oli kertonut Omenaviikselle Pitkähampaan hajumerkistä ja pian hermostuneisuus oli levinnyt koko klaaniin kuin synkkä myrskypilvi. Harmaakynnestä tuntui pahalta, että klaanin piti huolehtia ennustuksen lupaaman myrskyn lisäksi Pitkähampaasta, mutta hän oli varma että oli haistanut kuusesta saman hajun niin kuin hän oli joskus oppilaana haistanut Jääviiksen ruumiista.

Salamatähti oli myös saanut tietää, mutta oli kieltänyt hyökkäämästä kulkukissakollin kimppuun, jos tästä näkyisi enempää merkkejä. Ehkä hän ajattelee hoitelevansa Pitkähampaan yksin, Harmaakynsi ajatteli.

”Huhuu, Harmaakynsi, oletko siellä?” Pakkasjalka maukui Harmaakynnen korvaan.

”Mitä?”

”Hyvä. Omenaviiksi sanoi, että voimme metsästää jonkin aikaa. Hän käy vilkaisemassa sitä kuusta uudelleen.”

”Yksin?” Pakkasjalka nyökkäsi ja kysyi Neulastassulta, minkälaista riistaa tämä haistoi. Sysitassu oli jäänyt leiriin kuumeen takia, joten Harmaakynsi sai hetken aikaa olla ilman oppilastaan metsässä.

Harmaakynsi itsekin raotti suunsa haistaakseen paremmin. Täällä ei ainakaan haise Pitkähampaalta.

Harmaa soturi haistoi kuitenkin metsän myskin ja havun tuoskun läpi oravan. Hän katsoi taakseen ja näki Pakkasjalan oppilansa kanssa muutaman ketunmitan päässä hänestä ja lähti väijymään haistamaansa oravaa. Harmaakynnen silmä osui jäkälissä istuvaan oravaan, joka järsi kävystä siemeniä. Kolli jännitti jalkojaan, ponnisti pahaa avistamattoman otuksen kimppuun ja puri hampaansa sen vielä lämpimään kehoon.

"Näitkö, miten taitavasti Harmaakynsi nappasi oravan?" Pakkasjalka puhutteli oppilastaan. "Upeaa!" Neulastassu hihkaisi.

Partiolaiset metsästivät hetken aikaa, kunnes varvut kahisivat. Omenaviiksi löntysteli mäntymetsäaukiolle takaisin partiolaistensa luokse. "Ei täällä mitään ole. Lähdetään vaan leiriin."

Harmaakynsi oli tyytymätön Omenaviiksen uutisiin. Ei Pitkähammas voi ikuisuutta piileskellä Suurmetsässä! Hän lähti kantamaan nappaamansa oravaa leiriä kohti, ja Pakkasjalka roikotti suussaan metsämyyrää.

Luku 5[]

Heinäviiksi oli metsässä, lähellä Suoklaanin rajaa peittelemässä sateella täyttyneitä kuoppia lehdillä ja mullalla. Viherlehden auringonsäteet paistoivat oksien välistä ja lämmittivät puuhastelevan Heinäviiksen turkkia. Hän ei halunnut enempää rajakiistoja, vaikka tuntui oudolta peittää Niittyklaania puolustavia ansoja, joista oli aiemmin ollut hyötyä taisteluissa. Oli kuitenkin selvää, etteivät klaanit voineet taistella, jotta sopuun päästäisiin myrskyn tullessa.

Vaaleanruskea naaras yllättyi nähdessään Sinikukan kulkevan hänen ohitseen.

"Oletko menossa Suoklaaniin?" Heinäviiksi kysyi.

Kirjava parantajanaaras nyrpisti nenäänsä. "Lähden Mähkäviiksen kanssa kohti Ylämetsää."

"Ai, nyt jo?" Heinäviiksi maukui. "Toivottavasti matka Vuoriklaanin ja Yöklaanin leiriin menee hyvin."

"Niin, toivottavasti. Tämä ei ollut minun ajatus. Kirkastähti sai tämän kuulostamaan siltä kuin tässä olisi jokin kiire."

Heinäviiksi oli hämmentynyt, kun hän aavisti parantajan kärsimättömyyden. Ei kai hän syytä minua? Minähän kerroin Kirkastähdelle...

"Mitä tuijotat?" Sinikukka sanoi äkäisesti.

Heinäviiksi räpytteli vihreitä silmiään. "Te parantajathan ennustitte myrskyä?"

"Niin, mutta en minä halua siirtää koko klaania sen takia vuorelle." Sinikukka lähti mutisten Suoklaanin puolelle ja koetti väistellä suolla olevia lätäköitä. Heinäviiksi kuuli loiskintaa, jota seurasi parantajan turhautunut murahdus, ja naarassoturi ei voinut estää pientä naurahdusta.

***

Harmaakynsi näki kaksi kauempaa kallion rinteeltä piirtyvää hahmoa. Harmaa soturi ajatteli hahmoja aluksi helteen aiheuttamaksi kangastukseksi, mutta näiden noustessa kalliota pitkin Harmaakynsi erotti kaksi kissaa tarkemmin.

”Hei, täällä on tunkeilijoita!” Koivutassu maukui.

Kuusenoksa oli jo säntäämässä kahta leiriin saapuvaa kissaa kohti. Harmaakynsi käveli oppilaiden pesän ohi ja kuuli kiivasta keskustelua kuusen alta.

”Eivät nuo ole tunkeilijoita, vaan parantajia!” Käpytassu sanoi.

”Mitä he täällä tekevät?” Kipinätassu kuiskasi pesätovereilleen.

”Sinikukka! Mähkäviiksi! Mikä ilo tavata.” Kuusenoksa kosketti Niittyklaanin ja Suoklaanin parantajien kasvoja. Sinikukka pörhisti turkkiaan, ja Mähkäviiksi kehräsi.

Salamatähti käveli vieraiden luokse. "Mikä tuo teidät tänne? Tarvitsettekö lääkeyrttejä?"

”Tulimme keskustelemaan myrskyä koskevasta ehdotuksesta”, Mähkäviiksi sanoi ja otti puheenvuoron ennen väsynyttä, mutta kärttyisää Sinikukkaa. ”Onko mahdollista, että Suoklaani ja Niittyklaani saisivat tulla Ylämetsään vähäksi aikaa?”

Harmaakynnelle mieleen tuli muisto ajasta, jolloin Yöklaani oli ollut Vuoriklaanin leirissä. Myrskysydän tuli kumppaninsa rinnalle katsomaan tilannetta.

Salamatähti mietti ja katsoi ympärilleen kerääntyneitä vuoriklaanilaisia. ”Kaipa se sopii meille. Vuoriklaani on tarjonnut aiemminkin suojaa Yöklaanille.”

”Mutta entä kahdelle klaanille samaan aikaan?” Viherpilvi kysyi vuoriklaanilaisten joukosta.

Mähkäviiksi laski päätään kunnioittavasti. ”Ymmärrän vaivan. Olimme oikeastaan menossa vielä kysymään Yöklaaniltakin.”

”En näe, miksemme voisi auttaa. Täällä on hyvin tilaa”, Harmaakynsi sanoi.

”Entä leirit? Niitä on mietittävä. En usko että myrskyssä olisi mahdollista sellaisia pystyttää”, Höyhenturkki maukui huolestuneesti. Hän niiskutti edelleen, vaikka hänen olonsa oli parantunut muutaman päivän aikana.

”Totta. Meidän on valmistauduttava.” Salamatähti siirsi myrskynsinisen katseensa kahteen vierailijaan. ”Voin tulla teidän kanssa etsimään sopivia paikkoja leireille.”

Mähkäviiksi nyökkäsi ja Sinikukka suostui vastahakoisesti. Yltyvä pohjoistuuli heilutti kaikkien turkkeja ja sai hoikimmat kissoista tärisemään kylmyydestä.

”Toivon sillä välin, että kaikki alkavat valmistelemaan Suoklaanin ja Niittyklaanin varalle. Kerätkää vahvoja oksia ja sammalia pesiä varten”, Salamatähti sanoi.

Luku 6[]

Harmaakynsi, Sysitassu ja Ukkoshammas olivat seuraavana päivänä keräämässä oksia Vuoriklaanin metsästä. Ukkoshammas kokosi kasaa kalliolta irronneista sammalista sekä jäkälistä, ja Harmaakynsi noukki maahan pudonneita männyn ja kuusen oksia oppilaansa kanssa.

”En malta odottaa, että pääsen tutustumaan niittyklaanilaisiin ja suoklaanilaisiin!” Sysitassu tokaisi.

”Niin, mutta ei kannata odottaa heiltä samanlaista lämpimyyttä myrskyn jälkeen. Olemme liittolaisia vain väliaikaisesti”, Harmaakynsi muistutti, mikä sai Sysitassun tuhahtamaan.

Salamatähden vaalea turkki erottui mäntyjen seasta, ja Harmaakynsi näki päällikön kävelevän heidän luokseen. "Miltä täällä näyttää?"

Ukkoshammas osoitti sammalpinoaan. "Näin paljon ollaan saatu kasaan. Riittääkö se?" Sammaltähti silmäili myös Harmaakynnen ja Sysitassun keräämiä oksia.

"Riittäkööt. Toinen partio on jo tuonut kantamuksensa Niittyklaanin paikalle. Tulkaa tekin."

Salamatähti poimi ensimmäisenä kerättyjen oksien joukosta isoimman ja lähti kuljettamaan sitä Niittyklaanille rakennettuun leiriin. Sysitassu lähti heti seuraavana Salamatähden perään kantaen risuja. Harmaakynsi seurasi oppilastaan ja joutui matkan varrella poimimaan yhden tämän pudottamista risuista.

Niittyklaanille osoitettu paikka oli Vuoriklaanin läheisessä laskeumassa. Se oli kivikkoinen ja sitä suojasivat ylhäältä laskeuman reunoilta saniaiset. Reunoissa oli halkeamia, joiden suojaan saisi kätkettyä makuualusia. Pienet luolat suojaisivat niittyklaanilaisia sateelta ja tuulelta, mutta ennen kuin niitä pystyi kutsumaan pesiksi, niiden ympärille oli rakennettava pesänjatketta ja suojaa oksista.

Käpytassu ja Myrskysydän jättivät pesän rakentamisen kesken huomatessaan partion palanneen. "Voimmeko auttaa?" Myrskysydän tuli kysymään Harmaakynneltä.

Harmaakynsi pudotti oman osuutensa leirin oksapinoon. Hän alkoi hieromaan tassullaan leukaansa, jota jomotti, ja näki Ukkoshampaan tuovan osan sammalista ja jäkälistä leiriin. "Voitteko auttaa Ukkoshammasta jäkälien kantamisessa? Niitä jäi vielä metsään."

Ukkoshammas tuijotti veljeään hetken, ja Harmaakynsi kohautti harteitaan huvittuneena. Hän tiesi, että Ukkoshammas inhosi avun pyytämistä, vaikka siinä ei olisi ollut mitään vikaa. "Selvä. Seuraatkaa minua", keltainen kolli kutsui Myrskysydäntä ja Käpytassua.

Harmaakynsi jäi tarkkailemaan leiriä ja näki Sysitassun kamppailevan pesän rakentamisessa Neulastassun kanssa. Kun harmaa soturi lähestyi oppilaita, erään luolan kohdalla ollut risumuuri oli ehtinyt sortua.

"Taisitte unohtaa kunnon perusteen rakentamisen", Harmaakynsi tokaisi, ja Sysitassu luimisti korviaan. Soturi otti pari tukevaa männynoksaa ja asetti ne kalliossa olevan kolon molemmille puolille toisiinsa kiedottuina. "Lisätkää vielä pari oksaa ja pujotelkaa sitten pienempiä risuja niihin."

Neulastassu auttoi mielellään. Tämä alkoi apua saatuaan pujottelemaan taipuisia risuja männyn oksien väliin, vaikka pörröisen oppilaan liikkeet olivat hiukan kömpelöitä. Sillä välin Sysitassu hinkkasi kuonolleen pudonnutta pisaraa ja katsoi ylös pilviselle taivaalle.

”Mikä on?” Neulastassu kysyi, vaikka tuntui jo tietävän vastauksen. Vuoriklaanilaisten turkit olivat jo alkaneet kostumaan vähästä sateesta.

”Palataan leiriin ettei vilustuta”, Harmaakynsi maukui. He eivät jääneet odottamaan Ukkoshampaan kulkuetta, vaan olettivat näidenkin palaavan ajallaan Vuoriklaanin leiriin.

***

Heinäviiksi tunsi olonsa sekavaksi ja pelon myllertävän vatsassaan. Hän oli keskellä myrskyä. Heinäviiksi katsoi ylös ja siinä samassa näki puun putoavan häntä kohti. Naaras yritti juosta, mutta ei ehtinyt paeta kaatuvaa puunrunkoa, joka suureni ja suureni Heinäviiksen silmissä. Sen paino puristi selkää lyttyyn ja salpasi Heinäviiksen hengityksen. Hän yritti huutaa apua, yritti kutsua Usvaklaania, mutta ääni ei kulkenut. Hän pystyi vain pihisemään.

Ruskea naaras säpsähti hereille ja haukkoi henkeä yrittäen toeta painajaisestaan. Hän oli helpottunut unesta, mutta oli peloissaan siitä, miten todentuntuiselta se oli tuntunut. Heinäviiksen vieressä nukkunut Takiaishammas näytti yhtä lailla pelästyneeltä.

”Sähisit taas unissasi”, Takiaishammas sanoi.

Heinäviiksi verrytteli raajojaan. Hän ei halunnut Takiaishampaan taas murehtivan hänestä ja käveli lähes tyhjästä soturien pesästä aukiolle. Heinäviiksi huomasi nopeasti, että ulkona satoi eikä taivaalla olevien harmaiden pilvien perusteella sille ollut loppua. Takiaishammas aisti ystävänsä levottomuuden ja uteli tämän vointia.

”Meidän on lähdettävä”, Heinäviiksi maukui Takiaishampaalle. ”Parempi jos lähdetään aikaisin. Hirmumyrskyn tuloon ei ole kauan.”

”Ja kuinka oikein saat koko klaanin vakuutettua?”

”Eivät he ole sokeita”, Heinäviiksi tuumi. ”Tai siis... En tiedä. Kerron Kirkastähdelle, hän ymmärtää.”

”Tykkäät aina kertoa kaiken Kirkastähdelle”, Takiaishammas sanoi vitsaillen. Ruskea raidallinen kolli kiersi Heinäviiksen kanssa hetken leiriä. Se oli yllättävän autio lukuun ottamatta klaaninvanhimpia, muutamaa nukkuvaa soturia ja oletettavasti pesässään oleskelevaa Kirkastähteä.

”Kirkastähti?”

Niittyklaanin päällikön pesä oli Heinäviiksen yllätykseksi tyhjä. Haju oli kuitenkin tuore, joten Kirkastähti oli vasta äskettäin lähtenyt sieltä.

”Ette te häntä sieltä löydä.” Heinäviiksi ja Takiaishammas käänsivät päätään kuullessaan Sinikukan tomeran äänen. ”Hän meni neuvottelemaan Lakkatähden kanssa.”

”Niinkö? Lähdemmekö oikeasti pian?” Heinäviiksen ääni oli toivoa täynnä.

”Niinpä kai.” Sinikukka vaihtoi nopeasti aihetta: ”Te näytätte siltä, että voisitte kantaa yrttejäni.”

Sinikukka odotti, että kaksi soturia alkaisivat seuraamaan häntä. Heinäviiksi oli helpottunut, ettei parantaja vaikuttanut enää ärsyyntyneeltä leirin siirtämisestä. Toisaalta Sinikukka oli taitava piilottamaan tunteitaan sekä verhoamaan niitä pettävän myötäileviksi sanomiksi. Kirjava parantaja oli kuin kaunis, mutta myrkyllinen hiirenkorvan kielo.

Luku 7[]

Niittyklaanin päällikkö oli palannut ja hyppäsi saniaisia ympäröivän kiven päälle julistaakseen kokouksen alkaneeksi. Aamupartiossa olleet kissat olivat koonneet kiven juureen pienen tuoresaaliskasan.

Sade jatkui edelleen, vaikka leiriä suojaavat lehtipuut jotakuinkin estivät pisaroiden matkaamista maahan asti. Välillä lehdet kuitenkin pettivät sadeveden painosta ja lähettivät maahan kunnon suihkun jonkun maanpäällisen uhrinsa niskaan. Yksi näistä kissoista kokoontumisen alussa oli Palkohyppy, joka pinkaisi juoksuun etsiäkseen parempaa istumapaikkaa.

”Lähdemme hyvin pian. Syökää hyvin ja olkaa valppaina. Kun kaikki on valmista, lähdemme Suoklaanin kanssa jaetulle rajalle, jossa odotamme suoklaanilaisia”, Kirkastähti kertoi. ”Poikkeamme nopeasti Suoklaanin reviirillä, kunnes jatkamme kohti Kiviröykkiötä. Siellä voimme levätä hetken aikaa.”

Niittyklaanilaisten joukosta kuului pettyneitä murahduksia, kun Suoklaanin reviirin kautta kulkeminen mainittiin.

”Meidän on pysyttävä yhdessä, joten ei oikoteitä! Emme halua kenenkään eksyvän”, Pihlajaviiksi lisäsi, ja Kirkastähti katsoi varapäällikköään kiitollisesti.

Kun kokous päättyi, Pihlajaviiksi alkoi jakamaan tuoresaaliita jokaiselle kissalle. Heinäviikselle punaruskea varapäällikkö antoi pullean kyyhkyn.

Hermostuneen näköinen Syreenitassu odotti jonon perässä. Heinäviiksi päätti lähestyä naarasoppilasta. ”Hei, Syreenitassu. Haluatko jakaa tämän?”

”S-selvä”, punaharmaa naaras vastasi ja lähti seuraamaan koivujen suojaan kävelevää Heinäviikseä. Naarassoturille tuli kylmät väreet, kun hän piiloutui kosteaan ruohikkoon. Heinäviiksi puraisi lohkon kyyhkystä ja tarjosi lintua Syreenitassulle.

”Miltä tuntuu jättää leiri?”

Syreenitassu vaihtoi epävarmana painoa tassulta toiselle. ”Jännittää... En ole koskaan käynyt Vuoriklaanin reviirillä.”

”Usko pois. Meitä vanhempiakin jännittää – minua ainakin”, Heinäviiksi lohdutti ja kosketti hännällään punaharmaan oppilaan kylkeä.

Syreenitassu kehräsi haukatessaan palasen kyyhkystä. Pian Pajuhäntä kuitenkin kutsui oppilasta tämän ja Hiekkatassun luokse. Kyyhkykaula ja Saniaiskarva istuivat myös lähellä heitä. Samaten Palkohyppy ja Takiaishammas olivat emonsa Nokkosnenän luona.

Aivan... Perheet haluavat kulkea yhdessä, Heinäviiksi ajatteli haikeasti. Silloin hän muisti tehtävän, jonka Sinikukka oli antanut hänelle. Hän kävi nopeasti hakemassa parantajan pesästä yrttinipun ja käveli sen jälkeen varovasti kohti yksinään istuvaa Vuokkopilkkua, joka pesi valkeaa turkkiaan.

”H-hei”, Heinäviiksi takelteli.

”Mikä nyt on?” Vuokkopilkku mulkaisi Heinäviiksen yrttinippua. ”En minä tuota rupea kantamaan. Soturihan sinä olet.”

Heinäviiksi luimisti korviaan. Ei hän ollut tullut pyytämään apua, vaan emon lohtua. Jos Vuokkopilkkua voi edes emoksi kutsua. Miksi Vuokkopilkku oli hänelle aina niin ankara?

Ruskea naaras jolkotti Vuokkopilkusta kauemmas, kunnes Niittyklaanin päällikön lempeä katse kiinnitti hänen huomionsa.

”Heinäviiksi”, Kirkastähti kutsui. ”Tule tänne.”

Heinäviiksi kallisti päätään. ”Niin?”

”Saat kävellä minun rinnallani, jos haluat.”

Heinäviiksi nyökkäsi iloisesti ja jäi tarkkailemaan Kirkastähteä leirin sisäänkäynnille. Hetken kuluttua Kirkastähti kutsui klaanin jälleen koolle. ”On aika lähteä”, naaraspäällikkö maukui.

Seuraavaksi Kirkastähti hyppäsi leiriä suojaavan kaatuneen puun rungon yli ja lähti johtamaan klaaniaan metsäpolkua pitkin. Niittyklaanilaiset saivat ällötyksekseen todeta polun olevan aivan savinen ja lätäkköinen. Pian kissojen jalat olivat mudassa, mikä teki kävelystä tuskallista. Oliko sade jopa yltynyt heidän kävellessä?

Vaivalloisen kävelymatkan päätteeksi Niittyklaani saavutti Suoklaanin rajan. Vastassa oli muutama suoklaanilainen, joista keskimmäisin näytti olevan Suoklaanin päällikkö, Lakkatähti. Toisin kuin niittyklaanilaiset, nämä kissat eivät näyttäneet piittaavaan kastumisesta. Todellisuus Suoklaanin puolella oli kuitenkin toisenlainen: Suoklaani lainehti. Suoklaanin reviirillä ollut vanha oja muistutti enemminkin pauhaavaa jokea ja pienet lammikot olivat muuttuneet upottaviksi, pohjattomilta näyttäviksi suonsilmäkkeiksi.

Lakkatähti tervehti Kirkastähteä ja tämän varapäällikköä, Pihlajaviikseä, arvokkaasti. Hän neuvoi Niittyklaania kulkemaan aivan Suoklaanin reviirin reunaa, heinätuppojen päältä.

Yhtäkkiä kellanpunainen naaras kompastui.

”Hiekkatassu!” Saniaiskarva katsoi kauhuissaan ja neuvottomana pentunsa putoamista yhteen tulvivista lammikoista. Joutsenkarva tuli entisen kuningattaren viereen, joka kauhoi ilmaa, ja tuuppasi tätä kauemmas. Niittyklaanin onneksi Tyrnipiikki hyppäsi lampeen nostaakseen oppilaan pinnan ylle ja Suoklaanin varapäällikkö, Joutsenkarva, auttoi Hiekkatassun nostamisessa.

Suoklaanilaiskolli köhi saadessaan suuhunsa likaista vettä, joten Joutsenkarva joutui lopulta raahaamaan myös Tyrnipiikin suonsilmäkkeestä.

”Koettaisit olla hukkumatta jo toista kertaa!” Joutsenkarva moitti Tyrnipiikkiä.

Luku 8[]

Siitä lähtien kun oli jälleen alkanut satamaan, Kuusenoksa oli valmistanut matkayrttejä. Niittyklaanille tarkoitettu leiri oli myös melkein valmis, ja vuoriklaanilaiset odottivat Niittyklaanin ja Suoklaanin tuloa.

”Kuka haluaa lähteä ottamaan niittyklaanilaiset vastaan?” Kuusenoksa tuli kysymään ruokailevilta sotureilta.

Entä jos Pitkähammas vaanii Alametsässä? Harmaakynsi kohotti päätään ja röyhisti rintaansa. Tämä on tilaisuuteni.

”Minä voin”, Harmaakynsi tarjoutui ensimmäisenä.

Pian Ukkoshammas käveli Harmaakynnen rinnalle määrätietoisen näköisenä. ”Minä tulen.”

Siniharmaa naaras painautui Harmaakynnen kylkeen. ”Ja minä”, Myrskysydän sanoi. Kuusenoksa hymyili ja oli tyytyväinen, että niin moni halusi tulla vapaaehtoisesti.

”Syökää nämä.” Kuusenoksa osoitti rohdoksia ja sitten seuraavaksi toista pinoa. ”Jos ei haittaa, voisitteko kantaa näitä?”

Harmaakynsi muisti, miten hänen leukaansa edelleen särki paksujen oksien kantamisesta. Hienoa, lisää kannettavaa…

Harmaa kolli noukki yhden voimakkaantuoksuisista yrttikimpuista suuhunsa, kun Sysitassu riensi paikalle. ”Entä minä? Mitä minä teen sillä välin?”

”Voit mennä Koivutassun ja Kipinätassun kanssa metsästyspartioon", Harmaakynsi mumisi. Hän laski yrttinipun hetkeksi männynkannon päälle voidakseen puhua paremmin. "Alametsän klaanit tarvitsevat kuitenkin ruokaa pitkän matkan jälkeen”, Harmaakynsi maukui.

Sysitassu nyökkäsi, vaikka oli pettynyt siitä, että oli liian nuori liittyäkseen mukaan soturien kanssa.

Vuoriklaanin päällikkö käveli neljän lähtöään tekevän kissan luokse. ”Onnea matkaan. Me odotamme teitä täällä”, Salamatähti sanoi.

***

Niittyklaanilaiset olivat saapuneet lähelle Suoklaanin leiriä. Tunteet klaanien välillä olivat jännittyneitä, ja tihkun sekä pauhaavan joen lisäksi kuului vain vaitonaista puheensorinaa. Ajantaju molemmilla klaaneilla oli mennyt sekaisin jatkuvan sateen ja pilvisen taivaan takia. Aurinkoa ei pystynyt erottamaan paksujen pilvien takaa. Kukaan ei ollut varma oliko vielä aamu, keskipäivä tai jopa ilta.

Heinäviiksi oli jäänyt juttelemaan Takiaishampaan kanssa. Samalla hän katsoi, kuinka eräs Suoklaanin kuningatar lohdutti palelevia pentujaan.

”Vuokkopilkku!” Valkoinen pitkäkarvainen kolli asteli Vuokkopilkun rinnalle häntä pystyssä. Vuokkopilkku painoi varovasti nenänsä kollin kuonoa vasten, kunnes otti etäisyyttä tästä. Heinäviiksi katsoi valkoista suoklaanilaista hämillään, pää kallellaan.

”On parasta lähteä. Muuten me jäädymme tänne”, Lakkatähti julisti. Suoklaani ja Niittyklaani lähtivät liikkeelle, suunnaten seuraavaksi kohti Kiviröykkiötä.

Heinäviiksi näki Pihlajaviiksen mulkaisevan kaksikkoa. Vaikka Vuokkopilkku ja Pihlajaviiksi eivät olleet virallisesti kumppaneita, punaruskea kolli oli selvästi kiintynyt Vuokkopilkkuun. Heinäviiksi luuli kuulleensa kollin murisevan, mutta tajusi sen olevan kaukaa lähestyvän ukkosen ääni. Myös Suoklaanin varapäällikkö näytti olevan varuillaan Vuokkopilkusta ja tämän vierellä kulkevasta kollista. Onko Joutsenkarva sukua tuolle kissalle?

Vuokkopilkku katsoi taakseen vaistonomaisesti. ”Ei vielä”, Vuokkopilkku kuiskasi.

Heinäviikseä hämmensi kasvattiemonsa käytös Suoklaanin kollin kanssa, ja Takiaishammas katsoi taakseen, kun Heinäviiksi ei pysynyt hänen kävelytahdissaan. ”Mikä mättää?”

”E-ei mitään”, vaaleanruskea naaras vastasi välttäen Takiaishampaan katsetta.

Heinäviiksi yritti kiinnittää huomionsa jonnekin muualle ja huomasi Sirkkakynnen joukon hännillä sekä Tähkäturkin, jonka kiharainen häntä oli kumppaninsa selällä. Hän muisti, miten Sirkkakynsi oli muuttanut klaaninvanhimpien pesään nivelkipujen takia, ja näki kuinka Sirkkakynnen oli vaikeaa päästä Heinäviikselle helppojen esteiden ylitse – Sirkkakynsi kun ei voinut hypätä taikka kyykistyä vaivattomasti. Heinäviiksi pelkäsi vanhan kollin puolesta, kuinka tämä pystyisi kävelemään jyrkkää mäkeä pitkin.

Luku 9[]

”Tämä riittänee tältä päivältä”, Lakkatähti julisti. Kissajoukkio oli päässyt vihdoin Kiviröykkiön kohdalle, kun tummien pilvien alapuolelle päässyt aurinko oli laskemaisillaan. Levoton joukkio levittäytyi ja puheensorina voimistui.

”Aiommeko yöpyä täällä?” Pihlajaviiksi kysyi katsahtaen päällikköönsä. Joutsenkarva ehti kuitenkin vastata ensin.

”Parempaan emme juuri nyt pysty. Meidän on levättävä ja kerättävä voimia. Pilkkopimeässä samoilemisesta ei tulisi mitään”, Joutsenkarva maukui.

Pihlajaviiksi nyökkäsi terävästi. Hän kutsui hännänliikkeellä muutaman soturin mukaansa etsimään jonkinlaista suojaa röykkiön kivien lomasta. Heinäviiksi sen sijaan seurasi Sinikukkaa yrttinippua edelleen kantaen. Mähkäviiksi tuli Sinikukan rinnalle ja pian siniharmaa naaras päätti pysähtyä juuristaan kaatunen puun kohdalle. Juuret tarjosivat pientä suojaa sateelta, ja Sinikukka laski kantamuksensa pesäntekeleeseen.

Heinäviiksi laski nippunsa juurakon suojaan. ”Mitä yrttejä otit mukaan?”

Sinikukka aukoi lehtiin kätkettyjä yrttejä nipuistaan. ”Sitä ja tätä. Pietaryrttiä kuumeeseen, katajanmarjoja voimiin, takiaisenjuurta tulehduksiin...”

”Paljon! Entä mikä yrtti lämmittäisi?” Heinäviiksi esitti kysymyksiä innostuneesti. Vaikka parantajan polku ei ollut koskaan erityisesti kiinnostanut häntä, pienestä yrttitiedosta saattaisi olla hyötyä hänelle.

Sinikukka mietti. ”Kaipa samat, jotka tepsivät kuumeeseen? En ole tullut koskaan ajatelleeksi.”

”Nokkonen auttaa”, Mähkäviiksi tokaisi. ”Varsinkin hunajan kanssa.”

Siniviiksi myhäili Suoklaanin parantajan kommentille. ”No, siinä kuulit. Nyt kun Heinäviiksi olet tässä, voisitko viedä Sirkkakynnelle päivänkakkaran lehtiä? Pureskeltuna tahnaksi.”

”Selvä”, Heinäviiksi vastasi, vaikka hän ajatteli yhtä aikaa ärsyyntyneenä kuin myös huvittuneena, että Sinikukka määräili häntä kuin parantajaoppilasta. Hän ajatteli mieluisasti hetkeä, jolloin hän saisi nukahtaa sammaleiseen ja mielellään kuivaan vuoteeseen. Toivon mukaan Pihlajaviiksi ja muut olivat jo löytäneet hyvät suojat kaikille kissoille.

***

Kun vuoriklaanilaiset saapuivat, Kiviröykkiöllä oli yhtä paljon kissoja kuin niitä normaalisti oli neljän klaanin edestä kokoontumisissa. Kivikko näytti myllätyltä – kivien päältä oli tippunut sammalta ja osa kissoista oli suojassa kissakokoisissa koloissa –, mutta Harmaakynsi ei osannut sanoa oliko se jatkuvien sateiden vaiko sinne saapuneiden kissojen aiheuttamaa.

Kuusenoksa riensi aukiolle, jonne väsyneet kissat olivat jääneet edellisiltana lepäämään. ”Ovatko kaikki kunnossa? Toimme matkayrttejä.”

Harmaakynsi oli huojentunut tauosta ja alkoi nuolemaan kivusta vihlovaa tassuansa. Aiemmin aamulla, matkan aikana, hän oli liukastunut laskeutuessaan muiden kanssa rinnettä. Sammalet olivat erityisen liukkaita ja saattoivat helposti pettää alta. Harmaakynnen toiveikkaat ajatukset oikotien käytöstä lipsuivat – suuremman joukkion olisi parasta matkata niin sanottua Kauriinpolkua, joka kulki Ylämetsän mättäissä ja lehtimullassa. Polkua oli helpompi kulkea, mutta matkan kulusta tulisi hitaampaa.

Muutama rohkeampi kissa oli poistunut sateensuojastaan. Toiset näyttivät taas siltä, että he yrittivät saada turhaan unta.

”Saammeko pian jotain kunnon syötävää?” eräs suoklaanilaisvanhus kysyi näreissään. Tästä pitäisi tulla hauskaa, Harmaakynsi ajatteli ivallisesti. Vanhimmat menevät päistään aina sekaisin, kun ruokaa ei tuodakaan ajallaan, puhumattakaan siitä, että nämä ajat muuttuvat.

Myrskysydän, joka oli seurannut Harmaakynttä, halusi sanoa jotakin. ”Voisimme saalistaa-”

”Meillä on vain nämä matkayrtit.” Harmaakynsi oli ihmeissään, kun Kuusenoksa vastasi lempeällä äänensävyllä ja piti pintansa. Myrskysydän oli sen sijaan häkeltynyt, että Kuusenoksa oli keskeyttänyt hänet, mutta yritti olla piittaamatta tapahtuneesta.

”Teille on tuoresaalista Vuoriklaanin leirissä”, Harmaakynsi vakuutti. Hän kuitenkin tiesi, että vieraiden klaanien kissoja olisi vaikeata voittaa puolelleen pelkillä lupauksilla riistasta.

Sinikukka lähestyi vuoriklaanilaisia kaatuneen puun luota. ”Kiitos, Kuusenoksa. Minä varmistan, että kaikki syövät matkayrttinsä”, siniharmaa naaras sanoi tomerasti. Tämä jatkoi matkaansa aukion kohdalle, jonne oli kerääntynyt sivustaseuraajia. ”Jos vatsojen ei haluta kurnia, niin matkayrtit syödään mukisematta!”

Luku 10[]

(Tulossa)

Advertisement