Soturikissat fani Wiki
Register
Advertisement
Tämän asian on keksinyt ja kirjoittanut Huomenaskel.


Kirkastähden huoli on Kirkastähdestä ja Niittyklaanin vaaroista kertova tarina.

Tämän tarinan vanha nimi oli Kirkastähden kohtalo.

Hahmoluettelo[]

Niittyklaani[]

Päällikkö[]

Västäräkkitähti – vanha valkoharmaa kolli, jonka kasvoissa on tummia raitoja.

Varapäällikkö[]

Myyrähäntä – tummanruskea naaras; Vuokkotassun mestari.

Parantaja[]

Kimalaishohde – kullanruskea tummaraitainen kolli; Sinikukan mestari.

Soturit[]

Savihalla – ruskeanharmaa kolli, jolla on vanhasta iästä harmaantunut kuono.
Kantarellikoipi – kellanpunainen naaras.
Saniaiskarva – tummankellanpunainen, tuuheaturkkinen naaras; Kirkastassun mestari.
Kastanjanenä – punaruskea, tummaraitainen kolli.
Sirkkakynsi – ruskeavalkoinen täplikkäänjuovainen kolli; Sipulitassun mestari.
Tähkäturkki – hiekanvärinen, kiharakarvainen naaras.
Pajuhäntä – hopeanharmaa raidallinen kolli, jolla on tuuhea häntä.
Nokkosnenä – harmahtava kilpikonnakuvioinen naaras; Keltatassun mestari.

Oppilaat[]

Sinikukka – siniharmaan ja kellanpunaisen kirjava naaras.
Sipulitassu – kellanpunainen, raidallinen kolli.
Kirkastassu – ruskeavalkoinen naaras.
Vuokkotassu – suurimmaksi osaksi valkoinen naaras, jolla on ruskeita läikkiä.
Keltatassu – kellertävä hiekanvärinen kolli.

Klaaninvanhimmat[]

Imikkäpilvi – harmaan ja kellanpunaisen kirjava naaras.
Norkkoturkki – kullanruskea kolli, jolla on heinänuha.

Suoklaani[]

Päällikkö[]

Kettutähti – kilpikonnakuvioinen naaras.

Varapäällikkö[]

Hirviaskel – vaaleanruskea, vanttera kolli.

Vuoriklaani[]

Päällikkö[]

Lepakkotähti – solakka, mustanruskea naaras.

Varapäällikkö[]

Tuhkasiipi – harmaa kolli, jolla on tumma raita selässä.

Yöklaani[]

Päällikkö[]

Hiilitähti – vanha, hiilenmusta kolli, jolla on liekinoranssit silmät.

Varapäällikkö[]

Seittiraita – vaaleanharmaa, tummaraitainen naaras, jolla vaalea vatsa.

Tarina[]

Luku 1[]

Klaanielämä ei ollut turvallista. Sen Kirkastassu oli lyhyen elämänsä aikana oppinut tietämään soturilain kautta sekä kokemuksesta. Muiden klaanien mukaan Niittyklaanissa opitaan pakenemaan ja piiloutumaan. Pakenemisen taidon Kirkastassu oli tosiaan oppinut melko nopeasti, mutta lähtisikö pelko hänestä koskaan pois? Oliko uskollisuus vain pelkkä hieno sana huolelle? Kirkastassu mietti.

Hiirenkorvan aika teki nopeasti tuloaan eikä pian tulisi enempää lunta. Pajut kukkivat, ja lumen alta paljastuisi lisää versoja. Kohta kuitenkin peltohirviöt tulisivat, Kirkastassu oli kuullut Imikkäpilveltä, Niittyklaanin klaaninvanhimmalta. Ne tulivat joka vuosi aina vain aikaisemmin, Norkkoturkki, toinen klaaninvanhin oli väittänyt.

Ajatuksiensa lomasta Kirkastassu huomasi saapuneensa Saniaiskarvan kanssa Tähtitammelle – vanhan puun luokse, jonka oksat tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tällä harjoituskerralla Saniaiskarva oli sanonut haluavansa opettaa Kirkastassulle jotakin tärkeää.

Kirkastassu näki Sipulitassun jo harjoittelevan Sirkkakynnen kanssa Tähtitammea ympäröivällä aukiolla. Yhtäkkiä nuoren naarasoppilaan mieliala vajosi kuin järkäle vedenpohjaan. Mitä hän tekee? Kirkastassu ihmetteli ärtyneenä katsoessaan Sipulitassun puikkelehdintaa Tähtitammen pitkissä juurissa.

"Harjoitellaan pujottelua", Saniaiskarva sanoi lempeästi, ja Kirkastassu murahti. Hän ei halunnut harjoitella Sipulitassun nähden, sillä tämä varmasti nauraisi hänelle, jos hän kompastuisi.

"Miksi tätä pitää opetella?" Kirkastassu mutisi vastalauseena mestarilleen.

Saniaiskarva pyöritti silmiään. "Haluan nähdä kuinka notkea ja nopea osaat olla."

"Niittyklaanin oppilaiden tulee olla hyväkuntoisia, että vaaroilta päästään pakoon", Sirkkakynsi selvensi. Hän oli Sipulitassun mestari, mutta myös Kirkastassun isä.

Kirkastassu meni sopivaan juuren kohdalle aloittaakseen kierroksen puun ympäri. Osa juurista oli sen verran korkealla, että niiden alta oli ryömittävä. Matkan varrella oli myös muutama pieni puu, joiden välitse oli taas pujoteltava. Kirkastassu oli aloittamassa, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun hän tunsi Sipulitassun tönivän hänen ohitseen.

"Kuhnijatassu!" nuori kolli maukui ivallisesti jatkaessaan uutta kierrosta aukiolla.

"Argh!" Kirkastassu murisi ja lähti viimein pujottelemaan.

"Nopeammin, Kirkastassu!" Saniaiskarva kannusti oppilastaan, mutta Kirkastassu ajatteli ettei se ollut niin helppoa. Pian Kirkastassu tunsi Sipulitassun rymistelyn takanaan.

Tuli juuri, jonka alta heidän molempien oli mahduttava läpi. Ei, mehän törmätään! Sipulitassu ujuttautui hänen ohitseen ja ryömi juuren alta. Kirkastassu halusi pysyä Sipulitassun edellä, joten hän loikkasi juuren ylitse ja venytti raajansa niin pitkäksi kuin pystyi. Kaikki tuntui menevän hyvin, kunnes Kirkastassun oli laskeuduttava ja hän tunsi jonkin revähtävän olassaan. Kirkastassu puri hampaitaan yhteen.

"Kirkastassu! Sattuiko sinuun?" Saniaiskarva tuli juurien luokse, kun Kirkastassu pysähtyi.

"Äh... Täytyy vielä jatkaa..."

"Omalla tahdilla, Kirkastassu. En minä tarkoittanut, että sinun pitäisi yltää Sipulitassun tasolle hetkessä", Saniaiskarva moitti. "Tule, mennään Kimalaishohteen luokse."

Saniaiskarva hyvästeli Sirkkakynnen, joka katsoi loukkaantunutta tytärtään huolissaan. Kirkastassu käveli ontuen Saniaiskarvan perässä ja katseli autiota, vielä kuolleen heinän peittämää Kirkasketoa matkallaan leiriin.

"Kirkastassu, miksi sinä teit niin?" Saniaiskarva jatkoi. "Tiedän, että sinun on hankalaa tulla toimeen Sipulitassun kanssa."

"Sipulitassu on ilkeä..."

"Kirkastassu, kukaan niittyklaanilaista ei ole oikeasti ilkeä", Saniaiskarva naurahti. "Sipulitassu on kilpailuhenkinen. Sisukas. Älä alistu hänen pilkanteolleen, sillä hänhän juuri haluaa nähdä sinut vihaisena."

Luku 2[]

Kirkastassu heräsi ja tunsi liikauttaessaan käpäläänsä koko kehonsa huutavan kivusta. Olihan hän juossut paljon, mutta hän oli myös nyrjäyttänyt olkansa pari päivää sitten. Kimalaishohde oli kuitenkin sanonut, ettei Kirkastassu ollut vakavasti loukannut itseään, mutta tarvitsi hiukan lepoa toipuakseen.

Kirkastassu ei ollut varma, saisiko hän vielä levätä niin kuin edellisenä päivänä. Toisaalta häntä ärsyttäisi jäädä enempää jälkeen muista oppilaista, ja siitähän vasta Sipulitassu innostuisi, jos Kirkastassu jäisi koulutuksessaan ”kuhnimaan” Tähtitammella tapahtuneen huimapäisen mittelön jälkeen.

Kirkastassu katsoi taakseen ja näki siskonsa Vuokkotassun nukkuvan suloisesti kerällä, valkoinen tassu peittämässä kasvojaan pesän raoista pakenevilta auringonsäteiltä. Tällä alkoi olemaan yhtä kihara turkki kuin heidän emollaan, Tähkäturkilla. Kirkastassu ajatteli, kuinka tämän turkki oli varmasti yhtä pehmeä kuin pelto-ohdakkeista leijailevat vaaleat lenninhaivenet.

"Herätys, Vuokkotassu." Myyrähäntä oli tullut oppilaiden pesän ovensuulle. Puolivalveilla oleva Vuokkotassu nurisi sammalvuoteeltaan, ja Myyrähäntä äkkäsi Kirkastassun pesän perukoilta. "Ai hei, Kirkastassu. Voitko jo paremmin? Saniaiskarva pyysi sinua menemään Kirkasniitylle. Kysy, miten klaaninvanhimmat voivat ja ehkä voit saalistaa jotakin heille."

"S-selvä sitten." Kirkastassu nousi ähkyen jaloilleen. Poistuessaan pesästä hän oli yllättynyt, miten mukavasti aurinko paistoi ja lämmitti turkkia. Ei ihme, että klaaninvanhimmat ovat menneet Kirkaskedolle. Hän seurasi Vuokkotassua ja Myyrähäntää, mutta jättäytyi seurueesta pois Kirkaskedon kohdalla.

Kilpikonnakuvioinen naarasvanhus oli kyyryllä Niittykummun juurella, ja Kirkastassu meni katsomaan Imikkäpilven vointia.

"Ensimmäinen valkovuokko!" Kirkastassu säpsähti, kun Imikkäpilvi loi häneen innostuneen katseen. "Kohta Kirkasketo on täynnä kauniita kukkia."

Norkkoturkki pudisteli päätään. Hänellä tuntui olevan ikuinen nuha eikä hän halunnut ajatella hiirenkorvan aikaa, jolloin hänen nuhansa vaan pahenisi.

"Onko teillä nälkä? Voisin saalistaa teille jotakin", Kirkastassu sanoi.

"Se olisi mukavaa, mutta ei kai sinuun vielä satu? Saniaiskarva sanoi sinulta nyrjähtäneen olka", Imikkäpilvi maukui. "Hän oli erittäin tyytyväinen eilen täällä Kirkaskedolla levätessään - taitaa pian valmistautua pentutarhaan muuttamiseen."

"Mitä?" Kirkastassulta pääsi huudahdus. Juurihan hän oli saanut Saniaiskarvan mestariksi ja nyt tämä hylkäisi hänet ja hän jäisi muista oppilaista soturikoulutuksessa enemmän jälkeen. "Kuka sitten on mestarini?"

"Ole huoleti. Kyllä Saniaiskarva tai Västäräkkitähti keksivät sinulle hyvän sijaisen", Norkkoturkki vakuutti, mutta Kirkastassu ei pystynyt juurikaan keskittymään klaaninvanhimman sanoihin. Hän käveli vikkelään Niittyklaanin metsän syvyyksiin ja päätti saalistaa jotakin.

Kirkastassu meni kuivien saniaisten alle kyyryyn ja höristi korviaan. Piiloudun hyvin ruskeiden saniaisten sekaan, Kirkastassu vakuutti itselleen ja kehräsi omahyväisenä. Hän kuuli tikan koputtavan koivua, mutta sitä Kirkastassun olisi vaikeaa pyydystää. Kaiken koputuksen seasta oppilas kuuli jonkun myös rapisuttavan aluskasvillisuutta. Kirkastassu hiipii pikkuhiljaa saniaisten alta ja yritti paikantaa mahdollista saaliseläintä.

Jostain kaukaa lähestyi hirveä, maata tärisyttävä ääni. Tikka päästi terävän varoituksen pyrähtäessään lentoon, ja Kirkastassu näki meteliä pakenevan hiiren ja tappoi sen nopealla puraisulla. Sen jälkeen oppilas lähti nopeasti juoksemaan kohti Kirkasketoa, jonne oli saapunut yllättävän monta niittyklaanilaista. Ääni kuului vielä kovemmin kedon luona, ja Savihalla, Kirkastassun isoisä, murisi sille.

"Kirkastassu!" Tähkäturkki juoksi pentunsa luokse ja laski päänsä tämän lavalle. "Miksi et ollut oppilaiden pesässä lepäämässä?"

Sirkkakynsi tuli Tähkäturkin rinnalle Vuokkotassun ja Keltatassun kanssa.

"Myyrähäntä sanoi, että piti mennä katsomaan vanhuksia", Kirkastassu maukui ääni väristen. "Mitä tapahtuu?"

"Peltohirviöt", Tähkäturkki sanoi ja käänsi päänsä Kirkaskedolle saapuneen Västäräkkitähden suuntaan. Soturit tulivat kysymään päälliköltä, mikä oli Niittyklaanin leirin laita.

"Rauhoittukaa, rauhoittukaa", vanha päällikkö aloitti. "Peltohirviö vihtyy pellolla joitakin päiviä. Sillä välillä joudumme pitämään leiriä Kirkaskedolla."

"Inhoan leirin vaihtamista. Täällä ei ole edes pesiä!" Nokkosnenä sihahti. Niittyklaanin parantajaoppilas, Sinikukka, yhtyi Nokkosnenän mielipiteeseen.

"Emmekö voi palata oikeaan leiriin jo huomenna? Yrttivarastokin on siellä", Sinikukka maukui, ja Kimalaishohde ynähti.

"Kukaan ei palaa nyt leiriin! Näin on tehty aikoja sitten ja ihan hyvin se on myös toiminut", Västäräkkitähti intti. "Ovatko kaikki siis täällä?"

Kantarellikoipi katsoi ympärilleen hädissään. "Missä Sipulitassu on?" Keltainen naaras kohdisti syyllistävän katseen Sirkkakynteen.

"Mistä minä tietäisin? En nähnyt häntä pesässään aamulla. Oletin, että ehkä hän lähti Keltatassun kanssa metsään harjoittelemaan", Sirkkakynsi vastasi tuohtuneena. Kantarellikoipi huusi poikansa nimeä yrittääkseen houkutella tätä Kirkaskedolle.

"Odotetaan hetki. Kyllä hän varmasti saapuu tänne ajallaan", Västäräkkitähti sanoi. Kirkastassua turhautti vanhan päällikön sanat. Jonkunhan on haettava hänet!

Luku 3[]

Aurinko oli laskemaisillaan ja niin myös peltohirviö oli vihdoin nukahtanut. Klaaninvanhimmat olivat jakaneet Kirkastassun tuoman hiiren keskenään, ja niittyklaanilaiset olivat saaneet kasattua vuoteita vanhoista lehdistä sekä heinistä. Niistä ei ollut paljon suojaa, mutta ainakin he olisivat puiden lomassa piilossa peltohirviöltä, toisin kuin vanhassa leirissä lähellä peltoa.

"Sipulitassu ei ole vieläkään täällä", Keltatassu - Kirkastassun ja Vuokkotassun veli - sihisi lehtivuoteessa.

"Suuttuisikohan Västäräkkitähti, jos häipyisimme?" Kirkastassu oli valmiina lähtemään väliaikaisleiristä sopivan hetken tullessa. Keltatassu kohautti harteitaan.

"No, jos kaikki oppilaat yhtäkkiä katoisivat, niin varmasti", Vuokkotassu sanoi. "Ja miksi sinua kiinnostaa Sipulitassun pelastaminen?"

"En tykkää hänestä, mutta hän on myös klaanitoveri", Kirkastassu totesi. Häntä itseään myös hämmensi äkkinäinen huoli Sipulitassua kohtaan.

"Joo! Ja entä jos hän on loukkaantunut?" Keltatassu kuvitteli.

Vuokkotassu pyöritti silmiään. "Pikemminkin piilottelee jossain peloissaan."

"Hyvä on... Minä ja Keltatassu lähdetään ja sinä voit jäädä tänne", Kirkastassu maukui.

Vuokkotassun siniset silmät suurenivat yllätyksestä. "Odottakaa edes että on pimeä. Ja olkaa sitten nopeita!"

Kirkastassu odotti veljensä kanssa, että muut niittyklaanilaisista menisivät nukkumaan. He teeskentelivät nukkuvansa, kun Pajuhäntä tuli tarkastamaan oppilaita. Lopulta he odottivat, että vain Kantarellikoipi nukahtaisi, mutta tällä näytti olevan ongelmia kunnon uneen vaipumisessa.

Keltatassu viittilöi siskoaan metsän suuntaan, kun Kantarellikoipi näytti sulkeneen silmänsä, ja Kirkastassu lähti hiipimään jalat matalana ja vatsa aluskasvillisuutta hipoen Keltatassun perässä. Oppilaat yrittivät erottaa metsästä Sipulitassun hajua, mutta hajumerkit oppilaasta olivat heikkoja. Kirkastassu mietti, mikä olisi hyvä piilopaikka niittyklaanilaiselle.

Sisarukset yrittävät etsiä Sipulitassua pensaiden ja kuivien saniaismättäiden alta, mutta kellanpunaisesta oppilaasta ei näkynyt merkkejä. Kirkastassu sai ajatuksen.

"Keltatassu, mennään Tähtitammelle", hän kuiskasi veljelleen yrittäen olla nostamatta ääntään innosta.

Kaksi oppilasta saapui isoa puuta ympäröivään aukioon ja he näkivät korkealla Tähtitammen paljaassa oksassa hytisevän möykyn.

"Sipulitassu? Oletko siellä?" Keltatassu huusi.

"Ei ole", ilmiselvästi Sipulitassulta kuulostava ääni vastasi korkealta puusta.

"Tule alas. Kantarellikoipi on huolissaan!" Kirkastassu maukui.

Tähtitammen oksasta kuului voihkintaa. "E-en tiedä miten", Sipulitassu sanoi pettyneenä itseensä. Kirkastassu ajatteli, ettei hänkään tietänyt miten pääsisi niin korkeasta puusta alas.

Metsän kylmä yötuuli sai sisarukset vapisemaan, ja Kirkastassu alkoi jo kaipaamaan säälittävää väliaikaisvuodettaan.

"No, yrittäisit edes peruuttaa oksalta samaa reittiä josta pääsit sinne", Kirkastassu sanoi kyllästyneenä.

"Lähtikö peltohirviö jo?" Sipulitassu kysyi.

"Se nukahti", Keltatassu vastasi. "Mutta se kulkee vain Niittyklaanin leirin viereisellä pellolla!"

"Leirin?! Eihän me voida olla leirissä kun se metelöi!"

"Västäräkkitähti siirsi leirin Kirkaskedolle", Kirkastassu puuttui kahden kollin keskusteluun. "Oletko tulossa vai et?"

Sipulitassu ei vastannut, mutta puun rapinasta päätellen tämä päätti kavuta puusta vihdoin alas. Pian Kirkastassu ja Keltatassu näkivät Sipulitassun juoksevan leveää puun runkoa pitkin alas ja pääsevän maanpinnalle.

"Hei! Odota meitä!" Kirkastassu huusi nähdessään Sipulitassun jatkavan juoksua heidän ohitseen. Hän muisti, ettei heidän kannattaisi juosta, koska muuten he herättäisivät kaikki leirissä nukkuvat. Kirkastassu katsoi veljeensä päin kyllästyneenä ja Keltatassu kohautti harteitaan. Ei ole enää meidän ongelmanne, hän kuvitteli Keltatassun sanovan.

Keltatassu ja Kirkastassu lähtivät hölkkäämään Kirkasketoa kohti ja leiriä lähestyessä he hidastivat vauhtiaan. Lopulta he hiipivät oppilaiden makuualustoille, missä Vuokkotassu nukkui, vaikkakaan ei enää kovin sikeästi huomatessaan sisaruksiensa palanneen.

Luku 4[]

"Kirkastassu, aamupartiolle!" Nuori oppilas kuuli Saniaiskarvan äänen. Miksi hän puhuu niin kovaa? Kirkastassu mietti, kunnes tajusi ettei häntä suojannut vanhan leirin oppilaiden pesän kaltainen vatukkapensasseinämä. Ilma tuntui kostealta, mikä ei houkutellut Kirkastassua nousemaan vuoteestaan.

"Saitko riittävästi unta viime yönä? Ensimmäinen yö Kirkaskedon leirissä vaatii varmasti totuttelua", Kirkastassun punaturkkinen mestari jatkoi.

"Ketkä muut ovat tulossa?" Kirkastassu kysyi. "Ja kuljemmeko vanhan leirin kautta?"

"Savihalla ja Västäräkkitähti. Västäräkkitähti käski meitä ottamaan Kimalaishohteen vanhaan leiriin, katsomaan yrttivarastoa."

Kirkastassu nielaisi. Pääsenkö oikeasti päällikön kanssa samaan partioon? Varmaan jotakin tosi vakavaa... Ruskeavalkoinen oppilas lähti kävelemään Kirkaskedon rajalle, jossa puut harvenivat. Kirkastassun isoisä, Savihalla, tervehti häntä lempeästi.

Västäräkkitähti antoi häntämerkin partiolaisille pysyä valppaana ja lähti johtamaan partiota ripein askelin. Peltohirviö ei ollut vielä hereillä, mutta se ei pysäyttänyt Västäräkkitähteä hermostumasta ja kävelemästä huonossa ryhdissä.

Kimalaishohde tuli Kirkastassun viereen. "Sattuuko lapaasi vielä?"

"Ei onneksi", Kirkastassu vastasi ujosti. Kimalaishohde vain nyökkäsi oppilaalle, kun Västäräkkitähti katsoi lapansa ylitse tuomitsevasti. Ei saa edes jutella, Kirkastassu ajatteli turhautuneena ja siirsi katseensa tassuihinsa.

Pian partio pysähtyi vanhaan leiriin. Leiriä suojaavan puurivin väleistä oli näkymä peltoon, jossa peltohirviö seisoi elottomana. "Ei viivytä kauan", Västäräkkitähti tokaisi, jolloin Kimalaishohde kiirehti pesänsä sisälle. Kirkastassu näki ensimmäistä kertaa, millaiselta pelloilla kulkeva hirviö näytti, ja katsoi hämmästyneenä sen teräviä kynsiä. Se ei oikeastaan näyttänyt hänen mielestään kovin pelottavalta nukkuessaan.

Kimalaishohde tuli pesästään muutaman lehtinyytin kanssa ja ojensi niitä partiolaisille kannettavaksi. Kirkastassu kulki Saniaiskarvan perässä kantaen Kimalaishohteen nyyttiä ja näki mestarinsa pyöristyneen vatsan. Hän ajatteli hermostuneena uutta mestariaan, mutta oli kuitenkin iloinen, että Niittyklaani saisi vihdoin uusia pentuja. Kirkastassu itse oli syntynyt lehtisateen aikaan eikä uusia pentuja ollut syntynyt lehtikadon aikana.

Kirkastassu saapui partionsa kanssa leiriin ja asetti kantamuksensa Kimalaishohteen makuusijan viereiselle kannolle. Sitten hän meni omalle makuusijalleen peseytymään. Hän näki Keltatassun ja Vuokkotassun siivoavan leiriä sekä sotureiden vahvistavan Kirkaskedon pesiä.

"Ole hyvä. Tässä on sinulle ja Keltatassulle hieman syötävää", Kantarellikoipi sanoi. Ruskeavalkoinen oppilas näki ystävällisen hymyn Kantarellikoiven kasvoilla ja häntä alkoi kuumottamaan. Oliko Sipulitassu kertonut emolleen?

Kirkastassu kiitti naarassoturia ja haukkasi palan Kantarellikoiven tuomasta hiirestä.

"Ei, minunhan pitäisi kiittää teitä! En tiedä mitä pojalleni olisi käynyt ilman sinua ja Keltatassua! Saan nukkua yöuneni rauhassa tietäen että hänellä on ystäviä, jotka välittävät."

Ystäviä? Kirkastassu pudisteli hämmentyneenä päätään - hän korkeintaan sieti Sipulitassua. Kellanpunainen naaras käveli pois hyvätuulisena, ja Kirkastassun huomio kiinnittyi Pajuhäntään, joka suki Saniaiskarvan pitkää turkkia. Kirkastassu oli kärsimätön siitä, ettei Saniaiskarva ollut vieläkään sanonut muuttavansa virallisesti pentutarhaan.

Luku 5[]

Niittyklaani oli ollut nyt neljä päivää uudessa leirissä. Peltohirviö oli ollut edellispäivänä hereillä, mutta oli koko päivän meluttuaan päättänyt lähteä vihdoin pellolta. Myyrähännän lähettämä iltapartio oli sanonut, ettei siitä ollut muita merkkejä kuin myllätty maa ja suuret jalanjäljet Vanhan ladon viereisellä polulla. Silti Västäräkkitähti tahtoi pysyä Kirkaskedolla ainakin pari päivää.

Kirkastassu oli harjoittelemassa Saniaiskarvan kanssa saalistustaktiikoita, lähellä Vanhaa latoa ja Ylämetsälle johtavia kallioita. Naarasoppilas haistoi oudon löyhkän ja näki jonkin kissaa isomman, mustavalkokarvaisen otuksen taapertavan heidän lähellään. Se pysähtyi nuuhkimaan multaista maata.

"Mikä tuo on?" Kirkastassu kysyi mestariltaan. Hänen karvansa olivat nousseet pystyyn.

"Se on mäyrä. Varmaan etsimässä sopivaa paikkaa pesälleen. Ne eivät ole yhtä vaarallisia kuin ketut, mutta voivat silti tappaa kissankin."

Saniaiskarva johdatti oppilastaan turvallisempaan osaan metsästä, lähelle Tähtitammea. Kirkastassu haistoi pian myyrän hajun ja lähti vaanimaan sitä, kun taas Saniaiskarva tarkkaili oppilastaan kauempaa, kuivien saniaisten alla piilossa. Kun Kirkastassu sai myyrän kiinni, naarassoturi tuli kehumaan häntä.

Saniaiskarva viittilöi oppilastaan Kirkaskedon suuntaan ja näytti miettivän jotakin. "Tämä on viimeinen päiväni mestarinasi, Kirkastassu. On varmasti ilmiselvää, että olen muuttamassa pentutarhaan."

"Niin... Imikkäpilvi möläytti siitä", Kirkastassu naurahti.

"Niinpä tietenkin", Saniaiskarva pyöritti silmiään huvittuneena. "Pystyisitkö tulemaan toimeen Kantarellikoiven kanssa?"

"Kyllä kai", Kirkastassu vastasi. Sipulitassun emoko? Voi ei... Kirkastassu muisti, miten Kantarellikoipi oli pentutarhassa hemmotellut poikaansa ja ollut tälle ylisuojelevainen. Olisiko naarassoturi hänelle samanlainen nyt kun tämä tiesi hänen auttaneen Sipulitassua? Vai voisiko Kirkastassu koskaan yltää Sipulitassun korokkeelle, jossa Kantarellikoipi piti rakasta poikaansa?

"Hyvä. Minun on muistutettava siitä Västäräkkitähteä." Saniaiskarva pysähtyi ja kosketti nenällään Kirkastassua. "Olet ollut hyvä oppilas."


Illemmalla Kirkastassu auttoi Norkkoturkkia punkkien poistamisessa. Hän paineli Kimalaishohteen antamaa sammalkimpaletta vanhuksen kullanruskeaa turkkia vasten. Oppilas joutui väistämään, kun äkkiä Norkkoturkilta pääsi aivastu. Kirkastassu oli helpottunut ettei sammaleessa olevaa hiirensappea ollut lentänyt hänen kasvoihinsa.

"Ei kai sammaleistakin tule sinulle nuhaa?" Imikkäpilvi voihkaisi vuoteeltaan. Naarasvanhus oli ollut ajatuksissaan ja näyttäneen koristelevan vuodettaan kukkasilla.

Norkkoturkki niiskaisi. "Kyllä tämä tästä. Kirkastassu, voisitko hakea laventelia? Se helpottaisi vähän hengittämistä."

"Hyvä on." Kirkastassu nousi ja vei käytetyn sammaleen tarpeidentekopaikalle hävitettäväksi. Sitten hän etsi lätäkön pestäkseen tassunsa. Kirkastassu höristi korviaan kuullessaan iltapartion tekevän paluuta leiriin ja saattoi erottaa aivan ensimmäisenä Sipulitassun kimakan äänen. Kirkastassu koukisti ärtyneenä häntäänsä ja lähti nopeasti parantajan pesälle välttyäkseen Sipulitassun mahdolliselta nälvimiseltä.

“Hienoa, Sipulitassu! Sinusta tulee mainio jäljittäjä!” Kirkastassu kuuli Kantarellikoiven kehuvan poikaansa.

Yrttivarastoa järjestellyt Sinikukka käänsi katseensa Kirkastassuun. Parantajaoppilaalla tuntui olevan ikuinen mutrunaama. “No, mitä asiaa?”

“Saisinko laventelia?” Kirkastassu maukui. “Norkkoturkille?”

“No, sinulle en olisi sitä antanut, mutta Norkkoturkille voin antaa.” Harmaan kilpikonnakuvioinen naaras ojensi Kirkastassulle laventelin oksan. Yrtillä oli erittäin voimakas, mutta raikas tuoksu, ja Kirkastassu otti oksan varovasti suuhunsa.

Imikkäpilvi oli klaaninvanhimpien pesällä Kirkastassua vastassa. ”Minä voin jatkaa tästä. Hyvää yötä, Kirkastassu.”

Kirkastassu kehräsi ja tunsi tyytyväisyyttä siitä, että oli auttanut Norkkoturkkia saamaan parempia yöunia. Hän maleksi oppilaiden niin sanotulle pesälle ja kuuli pentuetoverinsa juttelevan kokoontumisista. Kirkastassu asettui vuoteelleen, ja Sipulitassu liittyi keskusteluun, kun Vuokkotassu mainitsi suoklaanilaiset.

”Miksi juuri niiden niljatassujen tapaaminen kiinnostaa?” Sipulitassu tiuskaisi. ”Vuoriklaanilaiset tajuaisin, koska he ovat niin vahvoja.”

”Jos rakastat Vuoriklaania niin paljon, niin mikset liittyisi heihin. Saisit heiltä mukavan mottauksen naaman tervetuliaiseksi”, Vuokkotassu vastasi ivallisesti.

”Haastaisin vuoriklaanilaisen mielelläni mittelöön”, Sipulitassu leveili.

Oppilaiden kiivas keskus hiljeni pikkuhiljaa ja viimeistään silloin, kun Savihalla kävi katsomassa heitä. Lopulta oppilaat vaipuivat muiden klaanitoverien tahdissa uneen. Kirkastassu näki jopa unta oravan saalistamisesta, kunnes jokin hänen uneensa kantautuva ääni havahdutti hänet valveille. Kirkastassu raotti yhtä silmistään ja näki Sipulitassun kävelevän Tähtitammen suuntaan. Kirkastassu tuhahti. Eikö hän koskaan malta levätä?

Luku 6[]

Oli kulunut lähes puoli kuuta ja Niittyklaani oli siirtynyt vanhalle leirille pellon viereiselle niitylle, kun peltohirviö ei ollut enää palannut viidennen päivän jälkeen Kirkaskedolle. Niitylle oli alkanut kasvamaan uutta ruohoa, ja Saniaiskarvan pennut olivat syntyneet melkein heti leirin siirtämisen jälkeen.

Myös Kantarellikoivesta oli ehtinyt tulla Kirkastassun uusi mestari. Kantarellikoipi tuntui hänestä ihan hyvältä mestarilta, vaikka tämä vertasi häntä usein Sipulitassuun. Kirkastassu päätti mennä katsomaan Saniaiskarvaa pentutarhaan harjoitustuokionsa jälkeen. Hän oli nähnyt pennut vastasyntyneinä, mutta vielä hän ei ollut nähnyt näiden avaavan silmiään.

"Hei, Kirkastassu!" Saniaiskarva kehräsi, kun ruskeavalkoinen oppilas tuli pentutarhaan. Hänen vierellään nukkuivat kaksi pentua. Saniaiskarva ja Pajuhäntä olivat nimenneet punertavan kollin Pihlajapennuksi sekä harmaan kollin Kyyhkypennuksi.

"He ovat kasvaneet paljon!" Kirkastassu sanoi riemastuneena. Hän pohti saisiko hän jommankumman pennuista oppilaakseen, kun hänestä tulisi sitten joskus soturi. Pennut jatkoivat nukkumistaan, joten Kirkastassu lähti ja käveli tuoresaaliskasan luokse ottamaan varpusen syötäväksi.

"Eikö Saniaiskarvalla ole suloisia pentuja?" Kantarellikoipi tuli uuden oppilaansa luokse ruokailemaan. Kirkastassua alkoi kuumottamaan. Sipulitassua ei ollut näkyvissä, mutta Kirkastassu ei halunnut ruokailla kollin kanssa, jos tämä yhtäkkiä ilmestyisi Kantarellikoiven viereen.

"Haluaisitko sinäkin joskus saada pentuja?" Kirkastassu oli melkein tukehtua varpusen lihaan kuullessaan Kantarellikoiven kysymyksen. Mistä minun pitäisi tietää? Olen vasta oppilas! Ja kenet sitä paitsi valitsisin kumppaniksi?

"Öh... En tiedä", naarasoppilas vastasi tiukasti. Kantarellikoipi hymyili salamyhkäistä hymyään, mikä ärsytti Kirkastassua. Pian Nokkosnenä ja Keltatassu liittyivät heidän seuraansa, mikä antoi Kirkastassulle mahdollisuuden karata kiusallisesta tilanteesta. Hän söi varpusensa nopeasti ja hyppäsi leiriä suojaavan kaatuneen puun yli. Hän halusi selvittää ajatuksiaan rauhassa ja käveli kaksijalkojen tallaamaa polkua pitkin. Polulla haisi koiran jättämä hajumerkki, vaikka Kirkastassu tunnisti sen vanhaksi.

Kuin sattumasta jostain kaukaa kuului siinä samassa haukahdus. Kirkastassu säikähti ja hänen teki mieli piiloutua. Lähestyvä peto haukahti vielä toisen ja kolmannen kerran, ja Kirkastassu yritti vastustaa tunnetta paeta leiriin.

"Haloo, Kuhnijatassu!" Kirkastassu kuuli Sipulitassun äänen ja paloi tajuihinsa.

"Hei! Lopeta tuuppiminen!" Kirkastassu pisti vastaan.

"Oletko ihan höyhenaivoinen? Se on koira!" Kirkastassu murisi Sipulitassulle ja piiloutui tämän kanssa pajupensaaseen.

"Eikö sinun pitäisi olla Sirkkakynnen kanssa?"

"No miksi itse olit yksin kaksijalkojen polulla?" Sipulitassu vastasi, ja Kirkastassu huokaisi liioitellen. Ruskeavalkoinen naaras näki pian kauempana haukkuneen koiran, joka nuuski nyt polkua. Se oli selvästi jonkun koira kaulassaan olevan remmin perusteella, mutta sen kaksijalkaa ei ollut näkyvissä. Kirkastassu painautui maata vasten, jottei koira huomaisi häntä, vaikka pajupensas ei lopulta ollutkaan parhain piilopaikka kahdelle oppilaalle.

Koira ärisi ja Kirkastassu säpsähti, kun se syöksähti heidän piilopaikkaansa kohti. Kirkastassu huitoi sen pitkää kuonoa kohti kynnet esillä ja ilmeisesti onnistui osumaan, sillä hetkeksi koira sulki silmänsä ja ulvaisi. Se antoi Sipulitassulle ja Kirkastassulle mahdollisuuden paeta nipin napin. He juoksivat leiriä kohti, mutta näkivät oviaukolla seisovan ja häntäänsä huitovan Västäräkkitähden.

"Menkää leiriin! Minä hoitelen sen", Västäräkkitähti maukui. Sipulitassu ja Kirkastassu hyppäsivät kaatuneen puun yli, mutta jäivät katsomaan vanhaa päällikköä jännittyneenä. Koira oli lähtenyt oppilaiden perään ja syöksähti nyt hampaat ojossa Västäräkkitähden kaulaan. Kirkastassu haukkoi henkeä, kun koira ravisteli päällikön velttoa ruumista ja paiskoi tämän puuta vasten. Hän tappoi itsensä! oppilas ajatteli kauhuissaan.

"Olemme tuhoon tuomittuja!" joku kiljaisi leiristä. Kirkastassu katsoi nopeasti taakseen ja näki pelosta lamaantuneita niittyklaanilaisia.

"Sirkkakynsi? Missä olet?" Tähkäturkki huusi. Murhe alkoi painamaan myös Kirkastassun sydäntä. Entä jos se peto ehti tappaa isän?

Luku 7[]

Kirkastassu katsoi eteensä kauhuissaan. Västäräkkitähden veltto ruumis oli pudonnut pensaikkoon, mutta koira oli edelleen vihoissaan ja irvisti kaatuneen puun toisella puolella oleville kissoille. Se ei saa päästä leiriin!

Äkkiä koira ulvaisi kivusta. Kirkastassu näki koiran selässä ruskeavalkoisen kissan, joka puristi sen nahkaa terävillä kynsillään. Isä on elossa!

"Hei! Mitä sinä teet?" Sipulitassu huusi, kun Kirkastassu hyppäsi leiriä suojaavan puun ylitse.

"Autetaan Sirkkakynttä!"

Kirkastassu oli oikeastaan yllättänyt, että Sipulitassu kuunteli häntä. He juoksivat koiran molemmille puolille ja alkoivat kynsimään sitä. Peto ei osannut odottaa niin monta hyökkäystä samaan aikaan ja se päästi kivunhuutoja. Sirkkakynsi hyppäsi sen niskasta ennen kuin se ehti kaatua selälleen. Koira kyyristyi heitä kohti ikään kuin luovuttaakseen. Niittyklaanilaiset sähisivät vielä koiralle ennen kuin se pakeni kauas polkua pitkin kaksijalkalaan, josta se oli oletettavasti karannut.

Kirkastassu haukkoi henkeä, ja Sirkkakynsi tuli nuolemaan tyttärensä turkkia. Oppilas katsoi isänsä kasvoja ja näki kuivaa verta tämän turkissa.

"Taistelit kuin soturi, Kirkastassu!" Sirkkakynsi maukui ylpeänä. "Sinä myös, Sipulitassu."

"Mitä nyt kun Västäräkkitähti on kuollut?" Kirkastassu kysyi.

"Oletko varma tuosta?"

Niittyklaanilaiset olivat rynnänneet Västäräkkitähden ruumiin luokse. Kirkastassu käveli myös päällikön luokse ja näki tämän haukkovan henkeä.

"Hakekaa Kimalaishohde!" Kastanjanenä huusi, mutta Niittyklaanin parantaja oli jo ehtinyt juosta paikalle oppilaansa kanssa. Vanhalla mustavalkoisella kollilla oli kaulassaan suuri haava, mutta muuten päällikkö näytti olevan kunnossa. Mitä ihmeitä Usvaklaanin henget tekevätkään.

"Oletko kunnossa, Kirkastassu?" Keltatassu oli tullut kysymään sisareltaan Vuokkotassun kanssa. Sipulitassu näytti pahastuneelta, ettei kukaan kysynyt hänen vointiaan.

"Aika rohkeaa! Ihmeteltiinkin mihin katosit, mutta sinähän taistelit täällä koiria vastaan", Vuokkotassu naurahti.

"Joo... rohkeaa. Mutta kukaan ei olisi ollut riemuissaan, jos olisit kuollut", Sipulitassu sanoi. Kirkastassu nosti kulmaansa. Mitä hän tuolla tarkoittaa?

"Niin kai. Kiitos avusta", Kirkastassu vastasi tylysti ja lähti sisaruksiensa kanssa leiriin. Kirkastassu käveli parantajan pesän ohi ja mietti, pitäisikö hänenkin käydä varmuuden vuoksi tarkistuttamassa itseään. Sinikukka puhdisti jo Sirkkakynnen haavaa tämän selässä ja Kimalaishohde levitti rohdosta Västäräkkitähden haavalle, joten Kirkastassu päätti mennä omaan pesäänsä lepäämään. Kaikki päivän askareet alkoivat painaa ja Kirkastassun teki mieli nukahtaa, vaikka aurinko ei ollut vielä täysin laskenut taivaanrantaan.

Kirkastassu avasi silmänsä ja näki, että yö oli saapunut. Hän huomasi kuitenkin olevansa Kirkaskedolla, jossa oli kukkia silmän kantamattomiin. Kukkakedolla leijaili myös pieniä tähtiä - vai olivatko ne sittenkin kärpäsiä? Kirkastassu ei ollut varma, mutta vaikutti siltä että viherlehden aika oli saapunut etuajassa. Miltäköhän Tähtitammi näyttää lehtien kanssa?

Ruskeavalkoinen naaras saapui suuren tammen aukiolle ja ihasteli hetken lehtien huminaa. Hän lähti kiipeämään paksua, pitkää runkoa pitkin ja yllättyi omistaan kiipeilytaidoistaan. Tammen huipulle päästessään hän kurotti päätään, jotta näkisi lehtien läpi tähtitaivaan. Kirkastassu katseli ympärilleen, kunnes hänen katseensa kiinnittyi keltaiseen tähtipariin. Hetkinen... eiväthän nuo ole tähtiä!

"Upea näkymä, vai mitä?" nuoren kollin ääni sanoi. Kirkastassu oli hämmentynyt kenen kanssa hän oli joutunut samaan puuhun. Ei voi olla totta...

Kirkastassu räväytti silmänsä auki. Se olikin vain outoa unta. Hän katseli ympärilleen ja erotti pesän hämäryydestä Keltatassun ja Vuokkotassun omissa vuoteissaan. Sipulitassu nukkui myös sikeästi kauempana pesässä, hieman erossa muiden oppilaiden makuualusista.

Luku 8[]

Kirkastassu oli seuraavana päivänä mestarinsa kanssa metsässä. Puiden oksat olivat hiirenkorvilla ja maa vihersi uudesta ruohikosta. Kirkastassu saattoi nähdä muutaman voikukan kukkivan, ja Kirkasketokin oli täyttymässä pikkuhiljaa erivärisistä kukista.

”Kuulin että Västäräkkitähti haluaisi aikaistaa sinun ja Sipulitassun soturiksi nimittämistä”, Kantarellikoipi sanoi innoissaan ja rikkoi hiljaisuuden kahden kissan välillä. ”Teidän on vain läpäistävä arviointi!”

”Pääsenkö siis Keltatassua ja Vuokkotassua aiemmin soturiksi?”

”Aivan niin. Eikö olekin jännittävää?”

Kirkastassu ei ollut varma. Hän ei ollut varma oliko vielä saanut tarpeeksi soturikoulutusta noin neljän kuun aikana, ja Sipulitassuun verrattuna hän oli varsin nuori oppilas. Lisäksi häntä harmittaisi jättää sisaruksensa oppilaiden pesään.

"Oi, Kirkastassu, ei sinun tarvitse olla niin vaatimaton. Kyllähän sinä ansaitset tulla soturiksi!" Kantarellikoipi sanoi, kun Kirkastassu ei vastannut.

"Ai niin! Ja Västäräkkitähti halusi että ottaisin sinut kokoontumiseen tänä iltana", Kantarellikoipi jatkoi melkeinpä itselleen puhumista. Kirkastassun häntä ja korvat nousivat innostuksesta. Hän ei ollut vielä päässyt yhteenkään neljän klaanin kokoontumiseen. Pääsen vihdoin Kiviröykkiölle!

"Kiva! Pääseekö Vuokkotassu tai Keltatassu?"

"Västäräkkitähti sanoi päästävänsä kaikki teistä kokoontumiseen", Kantarellikoipi vastasi. Hän jäi katsomaan vierestä, kun Kirkastassu alkoi kiertämään Tähtitammea ja pujottelemaan sen juurissa. Kirkastassu kuuli mestarinsa hyräilevän ikään kuin latvoissa laulavien pikkulintujen tahtiin ja pystyi vain ajattelemaan, kuinka kummallinen Sipulitassun emo oli.


Illemmalla Kirkastassu odotti innoissaan sisaruksiensa kanssa leirin poistumisaukolla. Hän huomasi, että Tähtitammen aukiolla harjoittelusta ei jäänyt enää niin väsynyt olo. Ehkä olen sittenkin kehittynyt jossakin. Kirkastassu katsoi, kun Pajuhäntä hyvästeli Saniaiskarvan ja nuoret pentunsa.

Västäräkkitähti lähti johtamaan kulkuetta Kiviröykkiölle, vaikka hän ei ollut antanut itselleen oikeastaan aikaa parantua haavoistaan. Myyrähäntä piti taas kulkueen perää. Niittyklaanilaiset kulkivat kaksijalkojen polkua, kunnes he poikkesivat metsänpalstaan, jonka maa jyrkkeni pikkuhiljaa. Lopulta metsän uumenista löytyi suuri sammaleinen kivikasa, joka oli helppo tunnistaa niin sanotuksi Kiviröykkiöksi. Melkein kaikki klaanit olivat jo paikalla, mutta Kirkastassu uskoi Vuoriklaanin vielä puuttuvan.

Kaksi päällikköä – Kettutähti ja Hiilitähti – istuivat jo Kiviröykkiön keskellä. Oppilaat kiinnittivät huomiota siihen, miten heikolta Yöklaanin Hiilitähti näytti. Tämän turkki rehotti kiillottomana ja oli täysi vastakohta Kettutähden kauniiseen kirjavaan ja huolellisesti suittuun turkkiin.

"Näyttää yhtä vanhalta kuin Västäräkkitähti", Kirkastassu huomautti.

"Savihalla sanoi, että Västäräkkitähti oli päällikkönä jo silloin kun hän oli oppilas!" Keltatassu maukui.

Vuokkotassu oli ällistynyt. "Mitä?! Ei voi olla – et kai sinä usko tuota, Kirkastassu?"

"Mennään vaikka kysymään", Keltatassu yllytti, mutta Vuokkotassu kieltäytyi. Ruskeapilkullisen naaraan katse kiinnittyi nuorilta näyttävien kissojen ryhmään. "Mennään katsomaan Suoklaanin oppilaita", Vuokkotassu sanoi eikä odottanut sisaruksiensa vastausta.

Kirkastassu ja Keltatassu lähtivät sisarensa perään, ja Kirkastassu näki Sipulitassun röyhistävän rintaansa juuri saapuneille Vuoriklaanin sotureille. Naarasoppilaan huomio kiinnittyi seuraavaksi kohti Kiviringille kulkevaa sulavalinjaista päällikköä ja hän muisti tämän olevan nimeltään Lepakkotähti. Vuoriklaanin varapäällikön nimeä hän ei kuitenkaan tiennyt.

Oppilaskolmikon ohitse kulki pari klaaninvanhinta, jotka tervehtivät heitä. Kirkastassu ei ollut osannut odottaa, miten ystävällisiä muiden klaanien kissat saattoivat olla aselevon aikaan.

Vuokkotassu pysähtyi lopulta kolmen oppilaan eteen. "Hei! Oletteko Suoklaanista?"

"No joo... Mistä te niin päättelitte?" valkoinen kolli kysyi.

Keltatassu häntä nousi pystyyn innostuksesta. Nokkosnenä oli kehunut häntä jäljittämistaidoistaan ja hän halusi myös osoittaa tarkkaavaisuuttaan muille oppilaille. "Miten sitä kuvailisi... Haisette märältä ja ummehtuneelta? Niin kuin suolta." Keltatassu maukui.

"Ai jaa?" ruskea Suoklaanin oppilas sanoi ärtyneesti. "Te haisette siltä kuin teidän päälle olisi potkittu heinää ja multaa. Ja ehkä kaksijalkojen pelloille levittämiä jätöksiä!"

"Mitä oikein vihjaat?" Keltatassu pörhisti turkkiaan uhmaavasti. Kirkastassu tuli oppilaiden väliin ennen kuin tilanne äityi pahemmaksi. "Hei, älkää! Me halusimme vain tutustua muiden klaanien oppilaisiin! Tämä on ensimmäinen kokoontumisemme."

"Niin! Minkä nimisiä te olette?" Vuokkotassu maukui.

"Minä olen Joutsentassu ja tämä tässä on veljeni, Jänötassu", valkoinen naarasoppilas sanoi. "Ja tämä äkäpussi on Sammakkotassu."

Kiviröykkiön puhujankiveltä kajahti ääni, ja Kirkastassu kuuli, kuinka Västäräkkitähti aloitti kokoontumisen puheenvuorollaan. Hän kertoi saapuneista peltohirviöistä ja Saniaiskarvan pennuista. Lopulta vanha päällikkö mainitsi Kirkastassun nimen, mikä yllätti hänet. ”Haluan kiittää kahta oppilasta, jotka auttoivat ajamaan koiran pois reviiriltämme. Kirkastassu! Sipulitassu!”

Luku 9[]

”Sipulimyrsky! Kirkaspilvi! Sipulimyrsky! Kirkaspilvi!”

Niittyklaanilaiset toistivat uusien sotureiden nimiä. Kirkaspilvi hätkähti, miten nopeasti aika oli kulunut. Puoli kuuta oli kulunut koiran hyökkäyksestä, ja Kirkaspilvi oli myös sen jälkeen läpäissyt arviointinsa onnistuneesti.

Kirkaspilvi näki perheensä ja molemmat mestarinsa onnittelevan häntä. Saniaiskarvan pennut alkoivat olemaan jo sen verran vanhoja, että hekin saivat poistua pentutarhasta. Enää Kirkaspilven täytyi vain viettää yö Sipulimyrskyn kanssa vahtimassa Niittyklaania. Toivottavasti onnistumme olemaan puhumatta… muuten rikkoisimme vanhaa perinnettä.

Yö oli ollut kuitenkin tyyni ja vähätapahtumainen, ja nuoret soturit olivat saaneet istua leirin ulkopuolisella kivellä rauhassa. Rusakot olivat juoksennelleet pelloilla, kyyhkyt kujertaneet metsän sydämessä. Vaikka Kirkaspilven oli tehnyt mieli huomauttaa yhdessä vaiheessa Sipulimyrskyä heinäsirkan läimäyttämisestä, he malttoivat kielensä koko vartiovuoron ajan.

Kirkaspilvi huomasi valvojaisia seuraavana aamuna, miten peltojen kasvit olivat kasvaneet korkeutta. Sinä päivänä eräs peltohirviö kävikin suihkuttamassa pelloille jotakin voimakkaan hajuista ainetta, mikä haisi Niittyklaanin leiriin asti. Västäräkkitähti sanoi, ettei mitään pellolta tullutta tai Vanhan ladon viereltä saanut saalistaa muutamaan päivään. Toisin sanoen peltoriista oli kaksijalkojen myrkyttämää. Tähtitammen takaisella metsällä sai saalistaa, mutta Niittyklaanin saalistusmaat olivat yhtäkkiä huomattavasti pienentyneet.

Niittyklaanissa elettiin epävarmoja aikoja. Kirkaspilveä ja muiden niittyklaanilaisten vatsoja kolotti. Oli silkkaa kärsimystä, kuinka varhainen viherlehti ylpeili riistanpaljoudellaan, mutta siihen ei kuitenkaan langeta. Kirkaspilvi itse oli kestänyt nälkää muutaman päivän, mutta melkein neljänneskuu nälässä teki jo pahaa ja hän lähti Kirkaskedon takaiseen metsään, mahdollisimman kauas pelloilta, saalistamaan Keltatassun kanssa. Leiriin palatessaan Kirkaspilvi kuuli Kantarellikoiven valittavan huonoa oloaan.

”Västäräkkitähti sanoi ettei siellä olisi saanut saalistaa!” Savihalla torui kellertävää naarasta.

”Oli niin nälkä”, Kantarellikoipi voivotti ja makasi kyljellään kivuissaan. Kimalaishohde tuli paikalle ja yritti saada naaraan nielemään jotakin rohdosta, mutta tämä kouristeli vastaan eikä suostunut avaamaan suutaan.

”Onko joku muu syönyt peltoriistaa?” Kimalaishohde kysyi huolissaan.

Nokkosnenä ja Kastanjanenä myönsivät syöneensä Vanhan ladon läheltä ollessaan aamupartiolla. ”Minä sain jo oksennettua kun tuli huono olo, mutta Nokkosnenä vaikuttaa olevan kunnossa. Hän taisi napata ihan terveen rotan.”


Aika oli käynyt vähiin ja Kantarellikoipi oli ollut liian heikko. Naarassoturin eloton ruumis oli tuotu aukiolle valvojaisia varten, ja Kirkaspilvi ajatteli haikeana Saniaiskarvan jälkeen tullutta mestariaan. Västäräkkitähti oli hyvästellyt soturinsa ja lähtenyt aamun sarastaessa, mutta Sipulimyrsky oli edelleen emonsa ruumiin vieressä, käpertyneenä tämän kylkeen kuin avuton pentu.

”Olen pahoillani, Sipulimyrsky, mutta meidän on haudattava hänet.” Imikkäpilvi oli tullut Norkkoturkin kanssa Kantarellikoiven ruumiin viereen.

”Eikö se saisi odottaa hetken?” Sipulimyrsky aneli.

”Olen pahoillani”, Imikkäpilvi jatkoi. ”Voit tulla etsimään hänelle hyvän hautapaikan, mutta hänen henkensä on jo Usvaklaanissa turvassa.”

Sipulimyrsky nousi hoiperrellen, ja klaaninvanhimmat ottivat naaraan ruumiin kannettavaksi. Kirkaspilveä kävi kellanpunaista kollia sääliksi.


Kirkaspilvi osallistui kahden auringonnousun jälkeen Myyrähännän partioon. Myös Sipulimyrsky oli mukana, johon Niittyklaanin varapäällikkö kiinnitti erityistä huomiota.

”Voisiko joku lopettaa häntänsä laahaamiseen? Partioihin tarvitaan nopeat hoksottimiset eikä löntystelyä”, hermostunut Myyrähäntä huomautti.

Sipulimyrsky totteli vastahakoisesti, ja Tähkäturkki hidasti vauhtiaan puhutellakseen nuorta kollia. ”Sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Älä näännytä itseäsi turhaan. Peltoriistakaan ei ole enää myrkyllistä, Västäräkkitähti sanoi niin.”

Yhtäkkiä Sipulimyrsky kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan leiriä kohti. Kirkaspilvi yritti kutsua Sipulimyrskyä takaisin.

”Antaa olla. Hänen on annettava surra rauhassa. Ei partioimisesta hänen kanssaan tule muuten mitään”, Myyrähäntä sanoi.

Kun Kirkaspilvi palasi partiosta, hän löysi Sipulimyrskyn soturien pesästä, makaamasta Kantarellikoiven vanhalla makuusijalla. Kirkaspilvi päätti jättää Sipulimyrskylle rastaan, koska tämä ei ollut varmasti syönyt pitkään aikaan ja kollin turkkikin rehotti kiillottomana. Kirkaspilvi teki samoin myös seuraavat päivät, kun Sipulimyrsky oli käpertyneenä vuoteelleen, johon tämä oli lisännyt emonsa vanhan vuoteen sammalia. Toisinaan Kirkaspilvi näki Sipulimyrskyn tekevän soturin askareita, vaikka tämä oli edelleen innoton verrattuna vanhaan, nokkavaan itseensä.

Luku 10[]

Viherlehti eteni tiuhaan tahtiin. Niittyklaanin leirin suojaksi olivat kasvaneet vehreät saniaiset. Kullankeltaiset niittyleinikit ja siniset lemmikit koristivat kaksijalkojen kulkemaa polkua Niittyklaanin leirin lähellä, ja pienet linnut visersivät lehtevien puiden oksilla. Keltatassusta ja Vuokkotassusta oli nimitetty sotureita – Keltatuuli ja Vuokkopilkku – ja Nokkosnenä oli siirtynyt pentutarhaan odottamaan hänen ja Kastanjanenän pentuja. Niittyklaanilla ei ollut enää soturioppilaita, mutta kunhan Pihlajapentu ja Kyyhkypentu varttuisivat vielä vähän, heistä tulisi nopeasti uusia oppilaita.

Kirkaspilvi tuli Myyrähännän iltapartiosta Vuokkopilkun ja emonsa Tähkäturkin kanssa. Hän oli huomannut, miten Myyrähäntä alkoi näyttämään ikäänsä - naaraan punertava turkki näytti harvemmalta ja tämän kuonossa näkyi jo muutamia vaaleita karvoja. Kirkaspilvi päätti mennä lepäämään päivän päätteeksi makuusijalleen, mutta huomasi jotakin erikoista: hänen makuusijansa reunukset oli koristeltu kukilla.

"Oho! Sinulla taitaa olla salainen ihailija", Vuokkopilkku kiusoitteli ja Kirkaspilvi pudisti päätään. "Joku komea kolli mielessä?"

"Älä viitsi, Vuokkopilkku."

Kirkaspilvi pohti, oliko Sipulimyrsky pesän koristelun takana. Kolli edelleen suri emonsa kuolemaa, mutta ehkä hän halusi osoittaa silti kiitollisuuttaan Kirkaspilvelle.

”Kuule, Sipulimyrsky on ollut aika vaisu sinulle siitä saakka kun teistä tuli sotureita…”

”Ehkä koska hän suree vielä emonsa kuolemaa”, Kirkaspilvi tokaisi.

”Mutta olihan hän aika vaisu silloinkin kun suoritit arviointiasi”, Vuokkopilkku jatkoi. Sisaren inttäminen alkoi ottamaan Kirkaspilveä päähän.


Yhtenä lämpimänä viherlehtiyönä Kirkaspilvi ei ollut saada unta. Kirkaspilvi avasi silmänsä ja näki Sipulimyrskyn soturien pesän ovensuulla. Saniaiset kahisivat.

”Odota!” Kirkaspilvi sihisi, kun Sipulimyrsky karkasi hänen katseeltansa ja poistui leiristä. Hän oli varma, että oli nähnyt tämän kantavan jotain suussaan. Kolli juoksi hänen edessään ja Kirkaspilvi arveli tämän kulkevan Tähtitammen suuntaan.

”Älä seuraa!” Sipulimyrsky huusi ja kiipesi Tähtitammen huipulle asti. Kirkaspilvi ei kuunnellut ja lähti kiipeämään myös Tähtitammen runkoa. Olihan Kirkaspilven otettava jotenkin puheeksi, mitä Sipulimyrskyllä oli mielessä.

”Tiedän mitä olet tehnyt”, Kirkaspilvi sanoi huvittuneena, kun hän pääsi Tähtitammen huipulle kollin kanssa. Sipulimyrsky näytti nolostuneelta, melkein vangitulta istuessaan huteralla oksalla.

”Noh, sinähän sen aloitit.” Kirkaspilvi ajatteli hämmentyneenä kollin sanoja. Oliko tämä ollut jotain kilpailua?

”Voinko varmasti luottaa sinuun?” Sipulimyrsky jatkoi.

”Totta kai. Olen klaanitoverisi.”

”Mutta kukaan klaanitovereista ei välitä niin paljon kuin sinä. Muut ovat yrittäneet saada minua vain unohtamaan Kantarellikoiven kuolemaa.”

Kirkaspilvi tunsi olonsa otetuksi, mutta häntä kävi sääliksi että kolli tunsi olonsa niin ulkopuoliseksi klaanissaan. ”Tiesin että tulisit tänne”, Kirkaspilvi sanoi. ”Tämä kuulostaa tyhmältä, mutta näin tästä unta… kun olin oppilas.”

”Miten minä siihen liityn?”

”Kun kiipesin Tähtitammeen, näin kaksi keltaista silmää… Ne olivat sinun silmäsi.”

”Kirkaspilvi.” Ruskeavalkoinen naaras katsoi Sipulimyrskyä silmiin. Hän ei ollut varmaan koskaan kuullut kollin lausuvan hänen nimeään niin hartaasti. Mitä hän aikoo sanoa?

”Olisitko kumppanini?”

Kirkaspilven suulle nousi kujeileva hymy. ”Vain jos teet yhden asian: pyydä anteeksi siitä, että kutsuit minua Kuhnijatassuksi.”

”Okei… Anteeksi että kutsuin sinua Kuhnijatassuksi.”

Kirkaspilvi kehräsi. Hän laskeutui puusta alas ja jäi odottamaan Sipulimyrskyä nurmikolle.

”Oliko tuo sitten myöntävä vastaus?” Sipulimyrsky maukui hölmistyneenä, vaikka ei voinut myöskään tukahduttaa kurkustaan nousevaa kehräystä.

Luku 11[]

Västäräkkitähti istui saniaisten ympäröimän kiven päällä, ja koko Niittyklaani oli kokoontunut seuraamaan nimitysseremoniaa.

”Kirkaspilvi, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta sekä Saniaiskarvalta että Kantarellikoivelta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja myötätuntoinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”

Kirkaspilvi meni koskettamaan harmaan kollin vaaleanpunaista nenää omallaan. Tuore oppilas kehräsi jännittyneesti, ja Kirkaspilvelle oli suuri kunnia päästä kouluttamaan entisen mestarinsa pentua.

”Pihlajatassu! Kyyhkytassu! Pihlajatassu! Kyyhkytassu!”

Pajuhäntä ja Saniaiskarva katsoivat ylpeinä pentujaan. Myös pentutarhan uudet tulokkaat, Takiaispentu ja Palkopentu, katsoivat uteliaina heidän vanhoja pesätovereitaan.

”Mikä sattuma, että pääsemme kouluttamaan oppilaita samoihin aikoihin.” Sipulimyrsky oli tullut Kirkaspilven rinnalle.

”Muista ettei tämä ole kilpailua”, Kirkaspilvi vastasi huvittuneena ja huitaisi hännällään Sipulimyrskyn kuonoa. Sipulimyrsky hyrisi ikään kuin naurusta.

Pihlajatassu suoristi kurkkuaan. ”Opetatteko meitä?”

”Hyvä on. Näytetään teille vähän paikkoja", Sipulimyrsky sanoi oppilaalleen.

”Näytättekö meille taistelutaktiikoita? Niitä, joilla te päihititte koiran?” Kyyhkytassu kulki innokkaasti Kirkaspilven rinnalla. Saniaiskarva on ilmeisesti kertonut siitä pennuilleen.

”Ehkä joskus myöhemmin”, Kirkaspilvi lupasi.

”Luulin että olisit ollut tuosta paljon innokkaampi.” Sipulimyrskyllä oli kujeileva pilke silmissään. ”Sinunhan idea oli taistella koiraa vastaan.”

”Niin.” Kirkaspilvi hymähti ja yritti miettiä, miten perustelisi oppilasikänsä höyhenaivoisuutta. ”Eivät niittyklaanilaiset pelkkiä pelkureita ole, mutta en vain halua että ryhdytte heti turhan uhkarohkeiksi.”

”Niin kuin vuoriklaanilaiset!” Pihlajatassu hihkaisi.

Nelikko jatkoi matkaansa ja saapuivat vehreälle kukkakedolle, joka ei ollut kovin kaukana leiristä.

”Täällä on Kirkasketo ja tuolla hiukan kauempana Niittykumpu. Täällä olette varmaan jo käyneet”, Sipulimyrsky esitteli ensimmäistä maamerkkiä.

”Joo, ollaan oltu täällä leikkimässä ja kuuntelemassa Norkkoturkin tarinoita”, Kyyhkytassu totesi, ja Kirkaspilvi kehräsi oppilaalleen.

Kissat ohittivat Niittykummun ja saapuivat jonkin ajan päästä suuren ja vanhan tammen luokse.

Kirkaspilvi otti puheenvuoron. ”Tuo puu on Tähtitammi. Tällä aukiolla oppilaat kehittävät kuntoaan – toisin sanoen taitoja pakenemisen varalta.”

Kyyhkytassu ja Pihlajatassu katsoivat hetken ihastuksissaan suuren puun pitkiä oksia.

”Tähtitammen takaa löytyy Niittyklaanin metsästysmaat. Siellä saatatte suorittaa arviointinne.”

”Kuljetaan seuraavaksi peltojen reunaa”, Sipulimyrsky opasti.

Kypsä viljapelto kuulsi auringossa ja humisi tuulessa. Kirkaspilvelle nousi kylmät väreet, mutta myös vesi kielelle. Pellon syvyydessä lymyilisi kaikenlaisia otuksia ja peltoa näytti kiertävän varikset sekä monenlaiset muut linnut.

Kirkaspilvi havahtui oppilaiden levottomaan tallusteluun ja lähti johtamaan joukkoa.

”Lopuksi täältä Ukkospolun läheisyydestä löytyy vielä Vanha lato. Se on kaksijalkojen hylkäämä, vanha pesä.”


Oli myöhäinen viherlehden aika – Kirkaskedossa ei enää kukkinut kovinkaan monta kukkaa ja Tähtitammi oli kasvattamassa tammenterhoja. Uusien oppilaiden nimittämisestä oli kulunut puoli kuuta, ja Kirkaspilvi katseli kahden oppilaan juoksua Tähtitammen aukiolla. Oppilaat olivat juosseet jo jonkin aikaa ja olivat väsymyksen hiipuessa alkaneet hidastamaan vauhtiaan.

”Hyvin juostu Pihlajatassu ja Kyyhkytassu. Pitäkää pieni lepohetki ja voitte sitten osallistua iltapartioon.”

Pihlajatassu oli hengästynyt ja lähti löntystelemään leiriä kohtia, kun taas Kyyhkytassu käveli mestarinsa luokse. ”Saanko näyttää jotakin?”

Kirkaspilvi nyökkäsi, ja Kyyhkytassu riensi kohti kohtaa, johon oli kerätty risuja, heinää ja lehtiä. Ruskeavalkoinen soturi ei ymmärtänyt, mitä oli tullut katsomaan, ja Kyyhkytassu odotti mestarinsa sanovan jotakin.

”Mikä se on?” Kirkaspilvi sanoi.

”Se on ansa! Sitten kun suoklaanilaiset hyökkäävät. Onhan se hyvä?”

Miksi hän ajattelee suoklaanilaisten hyökkäävän? Kirkaspilvi ajatteli huolissaan.

”Niinkö?” Kirkaspilvi käveli koskettamaan risukasaa. Muutama risu taipui alaspäin, ja Kirkaspilvi tajusi että hiekkaan oli kaivettu kuoppa, kun hänen tassunsa upposi.

”Hmm... Vaikuttavaa. Mistä olet tuon oppinut?”

Kyyhkytassu kohautti harteitaan. ”Saniaiskarva kertoi joskus Niittytähdestä ja siitä kuinka nokkela hän oli. Hän teki ansoja, mutta Västäräkkitähti ei taida ansoja tehdä.”

”Niin... Hän on vanha eikä halua ottaa riskejä – pitää mieluummin klaanin piilossa vaaroilta”, Kirkaspilvi myönsi.

”Mutta mihin me tarvitaan sotureita, jos me ei koskaan taistella?”

Kirkaspilvi kehräsi. ”Eivät soturit pelkästään valmistaudu sotiin. Soturit myös ruokkivat klaania ja pitävät huolen reviiristä.”

”Niin, mutta käytetäänhän me taistelutaitoja johonkin?”

”Tietenkin. Menehän nyt lepäämään, Kyyhkytassu.”

Luku 12[]

Täysikuu paistoi taivaalla ja Niittyklaanin joukko oli liikkeellä. Kirkaspilvi aisti, että hänen klaanitovereistaan huokui epävarmuus ja vainoharhaisuus. Suoklaani oli viime aikoina vahvistanut rajamerkkejään.

"En voi uskoa että Suoklaani haisee tänne saakka. Mitä Kettutähti oikein kuvittelee?" Kastanjanenä valitti muutaman hännänmitan päässä Kirkaspilvestä.

"Vaiti! On aselevon aika", Västäräkkitähti sihahti. Niittyklaanilaiset saapuivat Kiviröykkiön luokse, ja Västäräkkitähti käveli päälliköille tarkoitetulle paikalle.

"Miksi hän on tuolla?" Sipulimyrsky maukui ihmeissään ja osoitti Kettutähden vierellä istuvaa harmaata kissaa, raidallista kissaa.

"Eikö tuo ole Seittiraita? Hänhän on Hiilitähden varapäällikkö", Keltatuuli tokaisi. Kellanpunainen kolli kuitenkin pyöritti silmiään Keltatuulelle.

Myyrähäntä tuli nuorten soturien takaa ja siristi silmiään. "Kyllä, tosiaan. Hänpä näyttää olevan ärhäkällä tuulella." Niittyklaanin varapäällikkö huokaisi ja istuutui Västäräkkitähden kiven juurelle.

Lepakkotähti saapui viimeisenä aukiolle klaaninsa kanssa. Eräs vaaleankeltainen kolli haki paikkaa aukiosta, kunnes tämä istuutui lähelle Kirkaspilveä ja Sipulimyrskyä. Kirkaspilven silmät laajenivat ihmetyksestä nähdessään kollin selkää kiemurtelevan arven.

Sipulimyrsky kyyristyi Kirkaspilven puoleen ja kurtisti kulmiaan. "Ei kai Hiilitähti ole kuollut?"

"Hän on ollut heikkona pitkään, mutta vielä on vaikeaa sanoa", Kirkaspilvi kuiskasi.

Päälliköiden kiviltä kuului huudahdus. "No, aloitetaanko? Nyt kun myöhästyneetkin ovat tulleet..." Seittiraita mutisi. "Yöklaanilla-"

Kettutähti murisi. "Miksi sinä aloitat? Et ole edes päällikkö."

"Olen varapäällikkö. Edustan Hiilitähteä ja siksi myös Yöklaania. Jonain päivänä minusta tulee päällikkö."

"Älä kuvittele kuitenkaan olevasi vielä päällikkö", Lepakkotähti sanoi. Västäräkkitähti sen sijaan tarkkaili täysikuuta, jonka ohi kulki tummia pilviä.

Kilpikonnakuvioinen päällikkö otti uuden puheenvuoron ennen suunsa avannutta Seittiraitaa. "Suoklaani on vahvistanut rajojaan hajumerkeillä. En suvaitse sitä että rajojemme liepeillä oleskelee kissoja. Kissoja, joilla ei ole mitään oikeutta lymyillä siellä." Kettutähti sylki sanat melkein suustaan.

"Miksi hajumerkit ulottuvat Niittyklaanin puolelle? Yksikään meidän partioistamme ei ole häirinnyt teitä", Västäräkkitähti sanoi puolustelevasti.

"En syytä erityisesti ketään, mutta hajumerkeillä on tarkoituksensa."

Seittiraita tuhahti ja siirsi katseensa levottomaan, istuma-asentoaan vaihtavaan Niittyklaanin päällikköön. "Siinäkö se? No, haluaisitko sinä, Västäräkkitähti, kertoa klaanisi kuulumisia?" Vaaleanharmaa naaras näytti pitkästyneeltä.

"No, tuota... Meillä on kaksi uutta oppilasta, Kyyhkytassu ja Pihlajatassu. Heidän koulutuksensa edistyy hyvää tahtia."

Kirkaspilvi helpottui aiheen vaihtuessa Niittyklaanin oppilaisiin. Kyyhkytassu ja Pihlajatassu olivat jääneet leiriin, mutta Kirkaspilvi oli silti ylpeä heistä ja toisti oppilaiden nimiä muiden mukana.


Tukalaksi käynyt kokoontuminen oli päättynyt, ja tuohtunut Västäräkkitähti johti joukkoaan takaisin leiriin.

”En voi uskoa että Kettutähti kehtaa syyttää minua! Nimensä veroinen ketunmieli!”

”Meidän pitäisi päihittää Suoklaani taistelussa!” Kastanjanenä yllytti. ”Ja näyttää Kettutähdelle mahtimme.”

”Niin”, Västäräkkitähti vastasi salamyhkäisesti. Niittyklaanilaisten joukosta kuului kieltäviä murahduksia.

Kirkaspilvi hätkähti, että Niittyklaanin päällikkö edes harkitsi sotaa. Kuinka monta henkeä hänellä on edes jäljellä?

Ruskeavalkoinen naaras käänsi katseensa Keltatuuleen, joka ei kuitenkaan katsonut häneen takaisin. Veli piti haukan tavoin silmällä heidän siskoaan, Vuokkopilkkua, mikä vaikutti Kirkaspilvestä oudolta.

Levoton keskustelu jatkui soturien pesässä eikä Kirkaspilvi pystynyt nukahtamaan. Kirkaspilvi kuuli Savihallan haukkuvan päällikköä vanhuudenhöperöksi, pataluhaksi ja ties miksi muuksi. Tämä kirosi niin paljon, ettei olisi yllätys, jos Usvaklaanikin pelkäisi häntä.

“Varo kieltäsi”, Myyrähäntä tiuski vanhalle soturille ja sai Savihallan hiljentymään ainakin hetkeksi.

Pajuhäntä ja Saniaiskarva toistivat pesätovereilleen, etteivät he haluaisi pentujensa joutuvan taistelemaan.

"Tämä on hulluutta!" Tähkäturkki oli raivoissaan. Sirkkakynsi yritti tyynnyttää kumppaniaan.

"Ainakin pääsemme hänestä eroon jos hän kuolee taistelussa", Kastanjanenä sanoi.

Tähkäturkki huitoi ruskean kollin suuntaan. "Älä sinä taas aloita! Sinähän yllytit häntä. Etkö muista että sinulla on pentuja?"

"Sinäkin voisit yhtä hyvin kuolla", Saniaiskarva lisäsi.

"Te ette sitten tajua, ettekö? Niittyklaani ei voi aina antaa muille klaaneille periksi." Kastanjanenä nousi vuoteeltaan ja poistui pesästä.

Sirkkakynsi kiinnitti katseensa pesän uloimmissa kohdissa makaaviin nuoriin sotureihin. Kirkaspilvi, Keltatuuli ja Sipulimyrsky olivat edelleen hereillään. "Jospa annettaisiin nuorten nukkua."

Luku 13[]

Kirkaspilvi ja Sipulimyrsky kävelivät Kirkaskedolle oppilaidensa kanssa. Kuulemma heidän pitäisi opettaa Kyyhkytassulle ja Pihlajatassulle enemmän hyökkäysliikkeitä. Ruskeavalkoinen naaras oli ollut kuulevinaan, että oppilaiden arviointi pidettäisiin pelloilla. Eikö Västäräkkitähti muista että peltohirviöt saapuvat pian? Sipulimyrsky oli sanonut Kirkaspilvelle.

"Kirkaspilvi! Näytetään oppilaille mallia."

"Miten?" Kirkaspilveä ei houkutellut hyökätä Sipulimyrskyn päälle, vaikka kyse olikin leikistä. Kun Sipulimyrsky lähestyi kyyryssä, Kirkaspilvi huitoi vain ilmaa kumppaninsa suuntaan. Sipulimyrsky tuhahti, kun Kirkaspilvi ei ruvennut taistelemaan hänen kanssaan, ja kiinnitti huomionsa punaruskeaan oppilaaseen.

"Okei, okei. Pihlajatassu, kuvittele että olen ilkeä koira. Mitä tekisit, jos pitäisi taistella?" Sipulimyrsky pörhisti turkkiaan ja yritti haukahdella koiramaisesti.

"Raapaisen kuonoa!" Pihlajatassu huitoi tassullaan Sipulimyrskyä kohti.

Sipulimyrsky naurahti ja väistyi tieltä. "Hyvä! Mutta viholliselle ei kannata kertoa toki suunnitelmiaan."

"Eivät koirat kuitenkaan ymmärrä", Pihlajatassu tokaisi ja takertui Sipulimyrskyn kylkeen, yrittäen horjauttaa soturia. Sipulimyrsky paljasti hampaansa ja murisi Kyyhkytassulle herättääkseen tämän huomioon. Kyyhkytassu hätkähti ja hyppäsi askeleen taaksepäin.

Sipulimyrsky tuuppasi Pihlajatassun kumoon pehmeään ruohikkoon. "Koiria vastaan ei kannata taistella yksin. Miten aiot auttaa klaanitoveriasi, Kyyhkytassu?"

Kyyhkytassu käveli veljensä luokse. "Oletko kunnossa?"

Pihlajatassu nyökkäsi ja nousi pystyyn. "Seuraa minua!" Kyyhkytassu maukui. Sipulimyrsky lähti jahtaamaan oppilaita, ja Kirkaspilvi seurasi harjoitusta.

Kirkaspilvi kuuli soturin alla pettävät oksat sekä niitä seuraavan Sipulimyrskyn huudahduksen. Ruskeavalkoinen naaras tajusi, että Kyyhkytassu oli johdattanut Sipulimyrskyn tekemäänsä ansaan.

Oppilaat tarkkailivat kellanpunaista kollia pensaan takaa. Kirkaspilvi jolkotti kuopan luokse ja näki yllättyneen soturin sen pohjassa. "Oletko kunnossa?" Kirkaspilvi kehräsi.

"Kyllä tämä tästä." Sipulimyrsky pudisteli turkistaan lehtiä ja ruohonkorsia. Hän hyppäsi kuopasta, ja oppilaat tulivat mestareitaan vastaan hännät innosta pystyssä.

"Mitä mieltä olet Kyyhkytassun ansasta?" Pihlajatassu maukui.

Soturit nauroivat. "Nerokasta. Tämä koira ei ainakaan jaksa enää taistella tuon ansan jälkeen", Sipulimyrsky maukui.

”Voimmeko ehdottaa Västäräkkitähdelle ansojen tekoa?” Kyyhkytassu kysyi innosta pomppien.

”Saa nähdä, jos tulee sopiva tilaisuus”, Kirkaspilvi vastasi.


Keskipäivän jälkeen Kirkaspilvi oli vaihtamassa kieliä Tähkäturkin ja Saniaiskarvan kanssa. He olivat jakaneet Pajuhännän nappaaman jäniksen, josta oli riittänyt monelle soturille syötäväksi, ja olivat sen jälkeen vaihtaneet kuulumisia.

Illan lähestyessä Myyrähäntä lähestyi Kirkaspilveä. ”Voisitko johtaa iltapartiota?”

”Minäkö?” Kirkaspilvi oli yllättynyt. Hän ajatteli, ettei ollut vielä kertaakaan soturiksi pääsemiseen jälkeen johtanut partiota. Sitten hänen mieleensä juolahtivat Kastanjanenän ja Nokkosnenän kaltaiset epäluuloiset kissat. ”Oletko varma?”

”Olen varma. Jonain päivänä johdat montakin partiota. Jostain on vain aloitettava”, Myyrähäntä totesi. ”Ota mukaasi kenet haluat. Lähde kiertämään Suoklaanin rajaa ja kerro sitten minulle, mitä näitte.”

Kirkaspilvi nyökkäsi, ja Tähkäturkki onnitteli tytärtään. Hän haki mukaansa Kyyhkytassun, Keltatuulen ja Vuokkopilkun ja johdatti partionsa kaksijalkojen polkua pitkin. Pian kissat huomasivat, että jonkinlainen joukko oli myös vastikään kulkenut siitä ja oli jättänyt jälkeensä uhkaavia hajumerkkejä.

”Tuo ei haise Suoklaanilta”, Keltatuuli murahti ja irvisti inhosta.

Kirkaspilvi oli samaa mieltä veljensä kanssa. ”Ehdottomasti Yöklaanin haju. Se jatkuu tuonne metsään.”

”Outoa. Tämä alue ei kuulu heille”, Vuokkopilkku mutisi ja kääntyi katsomaan Kirkaspilveä kysyvästi. Aivan, olen partion johtaja!

”Totta. Kuljetaan vielä hetken matkaa rajaa ja palataan sitten leiriin.”

Tieto tunkeilevasta Yöklaanista huolestutti Kirkaspilveä. Hän ilmoittaisi asiasta Myyrähännälle, mutta toivoi ettei tämä kertoisi asiasta eteenpäin Västäräkkitähdelle. Niittyklaanin päällikkö ei ollut parhaimmassa terässä, ja sitä paitsi, Yöklaanin tunkeilu Suoklaanin rajamaille oli sillä hetkellä vain Suoklaanin ongelma. Kirkaspilvi pystyi vain toivomaan, että asia ratkeaisi itsestään.

Luku 14[]

Varhaisen lehtisateen ajan pellot hehkuivat kultaisina keskipäivän auringossa. Osa kaukana, kaksijalkalan lähellä olevista pelloista oli jo niitetty. Kyyhkytassun ja Pihlajatassun arviointi pidettäisiin pelloilla, ja Västäräkkitähti oli tullut saattamaan heitä.

Katkottu heinä kutitti nahkoja. Kirkaspilvi pysähtyi niitetyn pellon kohdalle varovaisesti ja kääntyi vanhan päällikön puoleen. ”Tännekö?”

Västäräkkitähti heilutti häntäänsä, mutta seisoi ryhdikkäästi. ”Ei. Menette tuolle pellolle.” Päällikkö osoitti harmaavalkoisella päällään niittämättömän pellon suuntaan.

Soturit nyökkäsivät ja lähtivät oppilaidensa kanssa pitkän viljapellon sekaan. Ukkospolun humina voimistui ja heinäsirkkojen sirinä yltyi.

”Minua jännittää”, Kyyhkytassu kuiskasi mestarilleen.

”Ei se mitään. Yritä vain parhaasi. Sipulimyrsky ja minä pidämme teitä silmällä.”

”Yrittäkää olla eksymättä ja seuratkaa meidän hajua kun palaatte”, Sipulimyrsky lisäsi. Heinikko kahisi, kun oppilaat lähtivät tiehensä pellon syvyyksiin, ja Kirkaspilvi näki kumppaninsa selkäkarvojen nykivän.

”Onko kaikki hyvin?”

”En tykkää olla täällä. Mitä sairasta juonta Västäräkkitähti oikein pyörittää mielessään?”

Kirkaspilvi muisti Sipulimyrskyn kertoneen joskus, että peltohirviö tappoi hänen isänsä, kun hän oli vasta ollut pentu. Naarassoturi alkoi olemaan vihainen myös kumppaninsa puolesta. ”Niinpä. Hän on muuttunut sen kokoontumisen jälkeen... Ehkä jopa sen jälkeen, kun hän menetti henkensä koiralle.”

Yhtäkkiä savinen maa heidän allaan tuntui jyrisevän ukkosen tavoin. Soturit ponnahtivat pystyyn ja juoksivat niitetyn pellon puolelle. Järistyksen sijaintia oli vaikeaa paikantaa, mutta Kirkaspilvi näki viljapeltojen ylhäällä useita pakoon lentäviä lintuparvia. Jonkinlainen kiven kalske ja maata myllertävä ääni kaikui heidän korvissaan.

”Ei… Kyyhkytassu! Pihlajatassu!” Sipulimyrsky kutsui oppilaita.

Pian Pihlajatassu juoksi heidän luoksensa hiiri suussaan ja silmät kauhusta ammollaan. Punaruskea oppilas luhistui maahan.

”Näitkö Kyyhkytassua?” Kirkaspilvi kysyi oppilaalta huolissaan.

Pihlajatassu pudisti päätään. ”Menimme eri reittejä.”

Kirkaspilvi juoksi pellon lähellä olevan kiven päälle ja nousi takajaloilleen. Iso peltohirviö pyyhälsi pellon läpi syöden peltoa pyörivillä torahampaillaan. Sen mörinä tuntui poraavan Kirkaspilven korvan sisälle ja naarassoturin keho tärisi.

Sitten Kirkaspilvi näki vilauksen harmaasta oppilaasta. Peltohirviö liikkui nopeasti ja olisi pian aivan hänen takanaan.

”Ei! Kyyhkytassu, pois sieltä!” Kirkaspilvi huusi.

Naarassoturin katse osui ruskeanharmaaseen kissaan, joka oli ryntäämässä pellolle. Savihalla!

Vanha kolli ehti töniä Kyyhkytassun turvaan, pois peltohirviön polulta.

”Savihalla! Varo!”

Kirkaspilvi näki savenruskean kollin luhistuvan olkien viereen. Naarassoturi odotti jännittyneenä peltohirviön kulkevan kauemmas ja viljapölyn hälvenevän ennen kuin juoksi katsomaan isoisänsä vointia. Kirkaspilvi käveli varovasti Savihallan luokse ja tarttui tämän niskanahkaan. Hän veti kollin ruumista pellon reunalle ja nosti tämän päätä tassullaan. Kirkaspilvi näki verta vuotavan haavan Savihallan päässä.

”Hän on saanut iskun päähän.” Kirkaspilven ääni tärisi.

Sipulimyrsky laski korvansa Savihallan rinnalle. ”Hän ei hengitä enää...”

Pihlajatassu oli tullut veljensä rinnalle ja yritti lohduttaa tätä. Kyyhkytassu tärisi. Kirkaspilvi ajatteli, että oppilas olisi parasta viedä parantajan pesään, jotta Kimalaishohde tai Sinikukka voisivat antaa tälle unikonsiemeniä.

Niittyklaani ei saisi tänä päivänä uusia sotureita, mutta ehkä näin oli parasta.

Kulkue saapui leiriin surun saattelemana. Kirkaspilvi raahasi Savihallan ruumista, ja Sipulimyrskyllä oli häntä hermostuneen Kyyhkytassun lavalla. Pihlajatassu kantoi epäonnistuneessa arvioinnissa ainoata kiinni saatua saalista.

”Mitä tapahtui? Miksi palasitte?” Päällikkö tuijotti Kirkaspilven kantamusta, kunnes tajusi että kyseessä oli Niittyklaanin vanhin soturi. Kirkaspilven emo, Tähkäturkki, juoksi paikalle.

”Hän on kuollut!” Tähkäturkki vaikersi.

Luku 15[]

Oli kulunut kuu Savihallan kuolemasta. Klaanissa vallitsi tyytymättömyys, jota vahvisti lehtisateen kosteus ja kuva sitä seuraavan lehtikadon kylmyydestä. Loppuisiko riista ja julistaisiko Västäräkkitähti kohta sodan Suoklaanille, kun tämä kerran halusi niittyklaanilaisten harjoittelevan taisteluliikkeitä?

Niittyklaanista oli lähtenyt kissoja keskiyön kokoontumiseen. Klaaninvanhin Imikkäpilvi oli lähtenyt, kun taas Norkkoturkki oli jäänyt leiriin nivelkipujen takia.

Leiriä ympäröivät puut notkuivat voimakkaan tuulen mukana. Palkopentu ja Takiaispentu katsoivat varovaisesti pentutarhan oviaukosta, ja Nokkosnenä pelotteli että he lähtisivät tuulen mukana lentoon elleivät he palaisi pesän sisälle.

”En edelleenkään voi uskoa, että Savihalla on poissa”, Norkkoturkki sanoi apeasti Tähkäturkille. ”Kunpa hän olisi ehtinyt liittymään klaaninvanhimpiin.”

”Hän oli urhea soturi”, Tähkäturkki maukui hiljaa.

Kirkaspilvi istui soturien pesässä ja kuuli, kuinka Niittyklaanin joukko palasi kokoontumisesta. Vuokkopilkun mukaan mitään erikoista ei ollut tapahtunut, mutta Seittiraita oli edelleen tuurannut Hiilitähteä.

Myyrähäntä vaihtoi muutaman sanan Västäräkkitähden kanssa ennen kuin päällikkö lähti pesäänsä yöunille.

”Myyrähäntä, saanko sanoa jotakin?” Pajuhäntä maukui Myyrähännän tullessa soturien pesään.

”Sano pois.”

Saniaiskarva tuuppasi kumppaniaan, kun tämä ei jatkanut puhettaan.

”Ei mitenkään pahalla, Myyrähäntä, mutta Västäräkkitähden pitää pian valita joku paljon nuorempi soturi varapäälliköksi”, Pajuhäntä sanoi. Pesän sisältä kuului myöntyvää muminaa muiden kissojen suista.

Myyrähäntä oli hetken aikaa hiljaa. Harmaantuvia karvoja oli turha peitellä pesän nuoremmille asukkaille.

”Ei se mitään. Olen ihan samaa mieltä”, Myyrähäntä sanoi. ”Se olisi klaanille parasta.”

Varapäällikkö haki mukavaa asentoa vuoteeltaan. Hän piilotti tassunsa turkkinsa alle ja hymähti Kirkaspilvelle.

”Västäräkkitähti aikoo nimittää Pihlajatassusta ja Kyyhkytassusta huomenna sotureita.”


Tihku rummutti heikosti kirjavia puun lehtiä sekä ruohikkoa, jonne osa kuihtuneista lehdistä oli ehtinyt jo pudota lehtisateen ajan edetessä. Kirkaspilvellä oli suussaan varpunen ja hän teki paluuta metsästyspartiosta Sirkkakynnen ja Sipulimyrskyn kanssa.

Kirkaspilvi näki Saniaiskarvan rohkaisevan poikiaan tulevia nimitysmenoja ja sen jälkeisiä valvojaisia varten.

Västäräkkitähti älähti saniaisten ympäröimän kiven päältä kutsuakseen klaanin koolle.

”Täten nimitän kaksi uutta soturia. Pihlajatassu, tästä hetkestä lähtien uusi nimesi on Pihlajaviiksi, ja Kyyhkytassu, nimesi olkoon… Kyyhky…”

Västäräkkitähti näytti kuin tämä oli yhtäkkiä hukannut ajatuksensa. Vanhalla päälliköllä oli melkein lasittunut katse vihreissä silmissään ja tämän suu oli jäänyt raolleen. Yleisö odotti päällikön jatkavan, ja Kirkaspilvi laski mielessään eräältä koivun oksalta putoavia pisaroita, kunnes hän näki päällikön virkoavan. Mitä hän oikein epäröi? Kirkaspilvi ajatteli turhautuneena.

”…kyyhky.”

”Kyyhkykyyhky?” Pajuhäntä maukui hämmentyneenä yleisöstä. Imikkäpilvi kysyi Nokkosnenältä oliko hän kuullut vanhoilla korvillaan oikein. Kyyhkytassu näytti olevan häpeissään, ja Kirkaspilven teki mieli mennä lohduttamaan entistä oppilastaan.

”Mitä?” harmaavalkoinen päällikkö huudahti ärtyneenä tyytymättömälle yleisölle.

Myyrähäntä suoristi kurkkuaan päällikön kiven juuresta. ”Västäräkkitähti, sinä nimesit uuden soturin juuri äsken Kyyhkykyyhkyksi. Oletko ihan kunnossa?”

Västäräkkitähti katsoi Myyrähäntää kuin olisi loukkaantunut naaraan sanoista. ”Kyyhkykaula. Niinhän minä sanoin.”

Myyrähäntä pyöritti silmiään, ja päällikkö päätti klaanikokouksen. Kirkaspilvi ja Sipulimyrsky toistivat uusien soturien nimiä, vaikkakin hämmentyneinä Västäräkkitähden käytöksestä. Punertavanruskea varapäällikkö käski Kimalaishohdetta viemään Västäräkkitähdelle rohdoksia ja alkoi pian sen jälkeen kokoamaan iltapartiota.

”Voinko auttaa jossakin?” Kirkaspilvi oli kävellyt Myyrähännän luokse huolestunut katse kasvoillaan. Hän ei voinut olla aistimatta tunteiden myllerrystä vanhassa varapäällikössä.

”Toki... Haluaisitko johtaa iltapartiota?”

Kirkaspilvi nyökkäsi. Hän ehti kääntää selkänsä, kunnes Myyrähäntä kutsui hänen nimeään. ”Olkaa varovaisia Suoklaanin rajalla”, varapäällikkö lisäsi.

Luku 16[]

Eikö Vuokkopilkku käyttäydy sinusta oudosti? Kirkaspilvi muisteli, mitä Keltatuuli oli kertonut hänelle aamulla. Keltatuuli oli ottanut muutaman kuun ajaksi tehtäväkseen tarkkailla Vuokkopilveä, joka tuntui usein jäävän partioista jälkeen, varsinkin Suoklaanin kanssa jaetun rajan kohdalla.

Kirkaspilveä nolostutti, ettei hän ollut oikeastaan juurikaan kiinnittänyt huomiota siskonsa puuhiin, mutta hän oli suostunut lähtemään veljensä kanssa metsään. Vuokkopilkku oli aiemmin päivällä lähtenyt leiristä yksin, ja Keltatuuli aavisti että heidän siskonsa teki metsässä kaikkea muuta paitsi metsästämistä.

Sisarukset haistoivat siskonsa ja piiloutuivat pensaan alle. Vuokkopilkku oli heistä puunmitan päässä. Valkoinen kissa oli Niittyklaanin rajan puolella, vaikka suoklaanilaista oli melkein hankalaa erottaa lehtikadon lumisesta maisemasta.

”Kuka tuo kissa on?” Keltatuuli kuiskasi tuohtuneena.

Kirkaspilvi katsoi ihmeissään. Vuokkopilkku ei ollut puolustamassa Niittyklaanin rajaa, vaan rupatteli tuttavallisesti Suoklaanin valkoturkkiselle kissalle. Kirkaspilvi ajatteli huolissaan Västäräkkitähden huononevaa tilaa.

”Vuokkopilkku tulee aiheuttamaan ongelmia meille ja Suoklaanille! Jos Västäräkkitähti saa tietää, että Suoklaani tunkeilee rajoillemme, hän aikoo julistaa sodan!”

Kirkaspilvi astui lumisen pensaan alta ja hiippaili kohti kaksikkoa.

”Mutta hän on siskomme!” Keltatuuli pisti heikosti vastaan. Kirkaspilvi katsoi olkansa ylitse veljeään kysyvä ilme kasvoillaan. Naarassoturi jatkoi matkaa Vuokkopilkun luokse.

”Vuokkopilkku.” Sisaren siniset silmät katsoivat kauhuissaan häneen. ”Miksi hän on reviirillämme?”

”H-hän eksyi!”

”Suoklaanin soturien pitäisi jo tuntea omat rajansa, Vuokkopilkku. Tiedät hyvin ettei nyt ole sopiva aika antaa muiden klaanien tepastella reviirillemme.”

Vuokkopilkku huitoi valkoista häntäänsä levottomasti. ”Mene”, naarassoturi töksäytti suoklaanilaiselle.

Ruskeapilkullinen naaras lähti kävelemään kaksijalkojen polkua. Keltatuuli ja Kirkaspilvi lähtivät siskonsa perään. Vuokkopilkku kangistui polulle ja vilkuili taakseen roihuavalla katseellaan. ”Miksi te seurasitte minua?”

Keltatuuli siristi silmiään. ”Koska käyttäydyt oudosti.”

”Jos päästät suoklaanilaisia rajoillemme, täällä syttyy sota! Tiedät ettei Västäräkkitähti ole juuri nyt kovin tervejärkinen”, Kirkaspilvi sanoi.

”Enkä käyttäydy!” Vuokkopilkku luimisti korviaan ja siirsi katseensa Kirkaspilveen. ”Etkä sinä ole mikään varapäällikkö! Kuvittelet vain, koska satut auttamaan Myyrähäntää.”

”Entä jos hänestä tulee jokin päivä?” Keltatuuli maukui.

”Tuskinpa. Ei Västäräkkitähti aio valita kissaa, joka saa pian pentuja.”

Keltatuuli hätkähti. ”Odotatko sinä Sipulimyrskyn pentuja?”

”En”, Kirkaspilvi vastasi ärtyneenä. Jos joku tietäisi oman kehonsa parhainten, niin se oli hän itse. Miksi Vuokkopilkku käyttäytyy noin?

Kolmikon keskuuteen levisi kiusallinen hiljaisuus. Vuokkopilkku luikki sisäänkäynnistä Niittyklaanin leiriin, ja Keltatuuli vilkaisi hiljaiseen Kirkaspilveen. Veli näytti katuvan sitä, että oli raahannut Kirkaspilven juoneensa salakuunnella Vuokkopilkkua.

”Oletko kunnossa?”

Kirkaspilvi räpytteli silmiään. ”Olen. Tulen kohta leiriin.”

Kellanruskea kolli nyökkäsi sisarelleen.


Kirkaspilvi yritti myöhemmin lämmitellä soturien pesässä ja nyppi makuualustansa sammalia kynsillään. Pensasseinämä rapisi uuden sisääntulijan astellessa pesään.

”Kaikki kunnossa?”

Kirkaspilvi mumisi, ja Sipulimyrsky käpertyi kumppaninsa viereen. ”Riitelin Vuokkopilkun kanssa”, ruskeavalkoinen naaras myönsi.

”Mitä hän sanoi?”

”Ettei Västäräkkitähti valitsisi minua varapäälliköksi.”

”Miksi ihmeessä?” Sipulimyrskyn ääni nousi ja kolli oli tuohtunut kuullessaan Kirkaspilven sanat. ”Minusta sinä olisit mainio varapäällikkö. Minä varmasti menettäisin pinnani heti jos taas olisin varapäällikkö...”

Kirkaspilven kurkkua painoi pala. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa koko totuus, mutta Vuokkopilkun salaisuus olisi silloin uhkassa levitä koko klaaniin ja lopulta Västäräkkitähden korviin.

Kirkaspilvi huokaisi. ”En taida olla vielä valmis hankkimaan pentuja.”

”Siitäkö tässä on kyse? En minä ole sinua pakottamassakaan”, Sipulimyrsky maukui lohduttavasti ja hieroi kuonoaan Kirkaspilven poskeen. ”Kyllä meillä on aikaa miettiä pentujen tuloa.”

Kirkaspilvi käpertyi Sipulimyrskyn kylkeen ja vaipui mukavaan uneen.

Unessa hänen vatsakarvoissaan polkivat kolme pentua – kaksi oranssivalkoista ja yksi ruskea raidallinen pentu. Kirkaspilvi tunsi itsensä onnelliseksi, mutta silti hän tunsi jonkinlaista pelkoa. Niittyklaanin leiriä peitti hailakanvihreä sumu, ja pentutarhan ovensuulla hän näki Sipulimyrskyn kaikkoavan hahmon.

Kirkaspilvi alkoi tärisemään ja hän katsoi nopeasti vatsansa suuntaan. Pennut olivat hävinneet. Kirkaspilvi nousi pystyyn ja juoksi aukiolle. Hän huusi pentuja, joiden nimet tuntuivat hänelle vierailta. Ruskeavalkoinen naaras katsoi sumuun ja erotti sieltä kolmen pennun haaleat ääriviivat.

Sumu hälveni. Kauempana pelloilla kettu kantoi suussaan västäräkin velttoa ruumista ja luikki pakoon.

Luku 17[]

Kirkaspilvi istui Sipulimyrskyn vieressä, kun Västäräkkitähti oli nimittämässä uusia Niittyklaanin oppilaita. Naarassoturi oli iloinen veljensä puolesta, kun vanha päällikkö oli antanut Keltatuulelle oppilaakseen Palkotassun. Enää riehakkaan oppilaan lempeämpi veli, Takiaispentu, odotti vuoroaan.

”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Takiaistassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Vuokkopilkku-”

”Aion muuttaa pentutarhaan”, Vuokkopilkku keskeytti vanhan päällikön.

Tähkäturkin silmät kiilsivät onnesta ja hän tuli puskemaan tytärtään. Sirkkakynsi ja Myyrähäntä liittyivät myös onnittelemaan Vuokkopilkkua. Vaikka oli lehtikadon aika, kissat iloitsivat uusista pennuista, joita ei ollut hetken aikaa nähty Niittyklaanissa.

Kirkaspilven ei sen sijaan tehnyt mieli riemuita. Hän oli pettynyt ja jokseenkin surullinen. Tuntui kuin Vuokkopilkku oli pettänyt häntä ja myös heijastanut omia tunteitaan Kirkaspilveen, kun Vuokkopilkku oli jäänyt kiinni puoli kuuta sitten Suoklaanin ja Niittyklaanin rajalla. Kirkaspilvi oli varma että pentujen isä oli valkoinen kissa, jonka kanssa Vuokkopilkku oli jutellut.

Vanha harmaavalkoinen päällikkö köhäisi jatkaakseen nimitysmenoja.

”Hyvä on. Takiaistassu, sinun mestariksesi tulee Pajuhäntä.” Harmaa kolli otti askeleen kohti ruskeaa oppilasta. ”Pajuhäntä, siirrä kaikki tietosi tälle nuorelle kissalle.”

”Palkotassu! Takiaistassu!”

Myyrähäntä käveli päällikön kiven juureen. ”Minulla on vielä jotakin ilmoitettavaa klaanille, Västäräkkitähti.”

Päällikkö loi tummanruskeaan naaraaseen kysyvän katseen.

”Aion eläköityä. Jos saisin ehdottaa seuraajaa tilalleni, toivoisin sen olevan Kirkaspilvi.”

Kirkaspilvi nosti päänsä yllättyneenä, ja hän näki klaanitovereidensa tuijottavan häntä. Kuinka monta kertaa minut oikein tänään yllätetään?

Kastanjanenä tuijotti Myyrähäntää. ”Et aio edes ehdottaa vanhempaa soturia?”

Vanha naaras pudisti päätään omahyväisenä.

”En halua toistaa menneiden virheitä. Minulle pyydettiin nuorta seuraajaa ja sitä minä tarjoankin klaanille”, Myyrähäntä maukui, ja Pajuhäntä sekä Saniaiskarva nyökkäilivät varapäällikön sanomalle. Sipulimyrsky kehräsi Kirkaspilven vieressä, ja myös Kyyhkykaula oli iloinen että hänen mestariaan ehdotettiin varapäälliköksi.

Västäräkkitähti tutkaili hetken yleisön reaktiota. ”Enhän voi olla luottamatta varapäällikköni vaistoon”, vanha päällikkö myönsi.


Vuokkopilkun pennut olivat syntyneet muutaman päivän päästä. Kirkaspilvi ei ollut vielä käynyt katsomassa pentuja, mutta Kimalaishohteen mukaan Vuokkopilkku oli saanut kolme tervettä pentua. Sen sijaan Kirkaspilvi oli totutellut uuteen asemaansa klaanin varapäällikkönä ja osallistunut ahkerasti partioihin.

Nuori varapäällikkö käveli kaksijalkojen metsäpolkua pitkin kohti Suoklaanin kanssa jaettua rajaa. Hän oli ottanut mukaansa Pajuhännän, Kyyhkykaulan ja Pihlajaviiksen sekä isänsä, Sirkkakynnen.

Kirkaspilvi näki Pajuhännän äkillisesti pysähtyvän koivun viereen. Kollin korvat olivat suunnattu kohti Suoklaanin rämeikköä ja tämä näytti kuuntelevan sieltä tulevaa melua tarkkaan.

”Suoklaanissa taistellaan!” Pajuhäntä huudahti.

Kirkaspilvi alkoi myös kuuntelemaan rähinää ja mouruamista. Taistelu oli kaukana Niittyklaanista, mutta joku selvästi menettäisi henkensä niin rajussa taistelussa.

Kyyhkykaula luimisti korviaan. ”Pitäisikö meidän auttaa?”

Pihlajaviiksi jännitti kehoaan kuin olisi ollut valmis taistelemaan.

”Tämä ei ole meidän taistelumme. Meidän ei kannattaisi puuttua”, Sirkkakynsi maukui, kunnes muisti tyttärensä olevan nyt klaanin varapäällikkö. Hän kääntyi Kirkaspilven suuntaan. ”Mitä mieltä sinä olet?”

”Olen samaa mieltä. Suoklaani ei ole pyytänyt apua emmekä tiedä mistä siellä taistellaan”, Kirkaspilvi vastasi.

Luku 18[]

Kirkaspilvi oli osallistunut Västäräkkitähden johtamaan partioon. Neljän klaanin kokoontuminen oli ollut edellispäivänä ja oli selvää, että klaanien välillä oli jotakin eripuraa. Kettutähti oli ollut täynnä naarmuja ja karvoista paljaita kohtia, mutta tämä ei ollut maininnut sanaakaan taistelusta. Naaraspäällikkö oli ollut kuitenkin vihainen, kun Seittitähden nimi oli mainittu. Lepakkotähti sen sijaan oli suoraan sanonut Yöklaanin hyökänneen Vuoriklaanin reviirille ja tuntunut syyttävän Yöklaanin uutta päällikköä, Tummahahtuvaa.

Seittitähtikin oli kuollut. Niin nopeasti kuin tästä oli tullut päällikkö, tämä oli myös kuollut. Kuolisinko minäkin yhtä nopeasti päällikkönä? Ei… Minä en ole enkä tule olemaan verenhimoinen niin kuin Seittitähti.

Kirkaspilvi jäi partion hännille ja katsoi kun muut jättivät hajumerkkejä. Västäräkkitähti jatkoi hetken päästä matkaa, ja Kirkaspilvi katsoi kuinka laihalta vanha päällikkö näytti. Sitten hän huomasi rajan toisella puolella suoklaanilaisen seuraavan häntä. Kirkaspilvi pysähtyi vaivihkaa ja jäi tarkkailemaan tutulta näyttävää valkoista kollia.

”Sinähän olet Vuokkopilkun sisko?” Suoklaanilainen harppoi rajan yli ja Kirkaspilven kurkusta nousi murinaa. Kolli ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. ”Onko hän kunnossa? Ovatko pennut kunnossa?”

”Pois. Kyllä sinä heistä kuulit kokoontumisessa.”

”Mutta Kettutähti ei päästänyt minua kokoontumiseen!”

Kirkaspilvi näki valkoisen kollisoturin turkissa naarmuja ja tämän pitkä turkki oli yhtäkkiä pörhistynyt. Tämä näytti melkein ylisuurelta lumihiutaleelta.

”Miksi päätitte sitten hankkia pentuja? Aivan liian hankalaa kun olette eri klaaneissa”, Kirkaspilvi tuhahti. ”Mene jo! Eikö teille riittänyt, että Seittitähti hyökkäsi leiriinne-”

”Tuo minut leiriin! Haluan nähdä heidät!”

”Ja sinun nimesi on?”

”Jänöhäntä. Päästätkö minut?”

Silloin Kirkaspilvi tajusi, että hän oli tavannut kollin ensimmäisessä kokoontumisessaan vuodenaikoja sitten. Häntä ärsytti, että kolli oli niin vaativa, puhumattakaan siitä että tämä huusi. Ruskeavalkoinen naaras pelkäsi, että heidät huomattaisiin.

”En usko, että voin tehdä niin.”

”Mitä täällä tapahtuu?” Västäräkkitähti näki, että Kirkaspilvi oli paljastanut kyntensä. Sitten hän haistoi ilmaa ja paljasti hampaansa irvistykseen. ”Suoklaani yrittää varastaa riistaa!”

”Hän halusi vain tulla leiriin!” Kirkaspilvi tajusi myöhään, miten huonolta se kuulosti. Hän haluaa tulla katsomaan Vuokkopilkun pentuja. Ketunläjät!

”Vakooja!” päällikkö syytti Jänöhäntää.

Suoklaanilaisia ilmestyi Jänöhännän takaa ja kolli näytti hämmentyneeltä, katsoen hätäisesti ympärilleen. Samoin myös Niittyklaanin partio oli tehnyt äkkipaluun rajalle.

Kettutähti työntyi Jänöhännän eteen ja huitoi tuuheaa, kirjavaa häntäänsä. Inhottava arpi halkoi hänen kuonoaan eikä se ollut vielä ehtinyt parantua edellisestä kamppailusta. ”Mitä täällä on meneillään?”

”Tämä tarkoittaa sotaa!” Västäräkkitähti huudahti.

”Sotaa?” Kettutähti murisi vastaukseksi.

Eräs Suoklaanin soturi tuli Kettutähden rinnalle ja purskahti nauruun. ”Tuoko vanha käpy haluaa sotia? Varo vaan ettet liukastu jäähän ja murra lonkkaasi!”

Kirkaspilvi näki Jänöhännän peruuttaen Kettutähden takaa kohti kitukasvuisia mäntyjä ja kipittävän lopulta pois näkyvistä. Ruskeavalkoinen naaras kurtisti kulmiaan. ”Oletko varma tästä, Västäräkkitähti?”

Västäräkkitähti puhisi. ”Annan teille aikaa seuraavaan kuuhuippuun. Jotta saatte aikaa valmistautua.”

”Hyvä on. Huomenna kuuhuipun aikaan. Tällä rajalla”, Kettutähti vastasi tiukasti.


Ei, tämä ei voi olla totta! Kirkaspilvi kiersi kehää lähellä Niittyklaanin poistumisaukkoa. Olen ollut varapäällikkönä vain runsaan neljänneskuun, ja Västäräkkitähti on jo ehtinyt julistaa sodan Suoklaania vastaan!

Kirkaspilvi pysähtyi hetkeksi. Leirissä Pihlajaviiksi näytti taisteluliikkeitä Palkotassulle ja Takiaistassulle. Tähkäturkki ja Saniaiskarva juoruilivat keskenään tuoresaaliskasan lähettyvillä. Klaaninvanhinten pesässä Myyrähäntä, Norkkoturkki ja Imikkäpilvi muistelivat vanhoja taisteluita Suurmetsässä. Klaanin parantajat, Sinikukka ja Kimalaishohde, näyttivät huolestuneilta rohdosten vähyydestä, ja Kimalaishohde juoksi Västäräkkitähden pesään. Keltatuuli ja Kyyhkykaula olivat kuulemma lähteneet metsään tekemään ansoja, kun taas loput sotureista olivat metsästyspartiossa.

Sipulimyrsky huomasi kumppaninsa tullessaan tarpeidentekopaikalta. ”Oletko jo kuullut Vuokkopilkun pentujen nimet?”

”En! Olen suoraan sanottuna kyllästynyt kuulemaan Vuokkopilkusta!” Kirkaspilvi huudahti. Sipulimyrsky koukisti häntäänsä hämmentyneenä, ja Kirkaspilvi laski päätään. Entä jos olisin huomannut Vuokkopilkun ja Jänöhännän aikaisemmin? Olisin voinut estää tämänkin sotkun.

”Et sitten kertonut kaikkea teidän riidasta, vai mitä?”

Kirkaspilvi pudisti päätään. ”Sanotaan, vaikka että hänen pentujen isän takia Västäräkkitähti julisti sodan.”

”Meinaatko että… niiden isä on Suoklaanista?” Sipulimyrsky kurtisti kulmiaan.

”Valitettavasti. Kunpa olisin voinut estää Vuokkopilkkua…”

Sipulimyrsky asetti tassunsa Kirkaspilven selälle. ”Ei ajatella, mikä olisi voinut olla toisin! Huomenna sinun pitää johtaa klaani taisteluun, ja minä pidän huolen siitä, ettei kukaan satuta sinua!”

Kellanpunainen osoitti päällään tuoresaaliskasan suuntaan. ”Viimeinen kissa tuoresaaliskasalla on pesästä pudonnut muna!”

Kirkaspilvi hymähti ja lähti kävelemään keskelle leiriä, katsellen kumppaninsa menoa. Sipulimyrsky kuitenkin peruutti askeleitaan ja meni naaraan taakse, jolloin Sipulimyrsky alkoi työntämään Kirkaspilveä takaapäin. ”Hei, Kuhnijapilvi, meidän piti juosta!”

”Että julkeat käyttää tuota nimeä, Sipulilöyhkä!” Kirkaspilvi sanoi dramaattisen haikealla äänellä. Hän päästi kehräyksen tönäistessään Sipulimyrskyä kylkeen, ja kolli kaatui maahan esittäen loukkaantunutta. Tilannetta katsellut Tähkäturkki näytti huvittuneelta, kun taas Saniaiskarva pyöritti silmiään.

”Aikuiset kissat leikkimässä...” Sinikukka mutisi madellessaan tarpeidentekopaikalle, ja Kirkaspilven ja Sipulimyrskyn oli vaikeaa pidätellä naurua.

Luku 19[]

Päivä, jona taistelu pidettäisiin, oli saapunut. Tuoreen varapäällikön, Kirkaspilven, sydän hakkasi rinnassa aika ajoin, kun hän ajatteli sodan toimintaan hyppäämistä ja sitä kuinka karvatupot lentäisivät, kuinka veri räiskyisi.

Kirkaspilvi huomasi kävelleensä pentutarhan ohi. Hän ajatteli haikeana, ettei ollut juurikaan vaihtanut siskonsa kanssa sanoja pitkään aikaan, sitten heidän riitansa jälkeen. Lumi, Pyry ja Tuisku. Ne olivat olleet innokkaan Tähkäturkin mukaan pentujen etuliitteitä. Kirkaspilvi sen sijaan oli ajattelut itsekseen, miten kornia oli ollut nimetä kaikki pennut melkein samaa tarkoittavan asian mukaan. Kirkaspilvi pudisti päätään. Ei hän halunnut ajatella sisarestaan aina pahaa – varsinkin kun hän oli nyt klaaninsa varapäällikkö. Mitä hän edes tiesi pentujen nimeämisestä? Ei hän ollut vielä synnyttänyt omiaan.

Vuokkopilkku nukkui sikeästi vuoteessaan. Kirkaspilvi saattoi hädin tuskin erottaa kolmea valkoista ja pientä karvapalloa Vuokkopilkun kyljestä. Ruskeavalkoista naarasta askarrutti, että yhden valkoisen pennun selkää pitkin kulki mustia täpliä. Musta turkin väri oli varmasti tullut pentujen isän puolelta.

Saisivatko he koskaan tietää isästään? Entä tavata häntä? Kirkaspilvi käveli Tähtitammen aukiota kohti. Tuskin. Suoklaanin ja Niittyklaanin välit eivät tulisi olemaan samat tämän taistelun jälkeen.

”Tervehdys, Kirkaspilvi”, Pajuhäntä maukui kohteliaasti. Soturit näyttivät pitävän viimeisiä harjoitustuokioita ennen sotaan lähtöä: Tähkäturkki, Kastanjanenä ja Sirkkakynsi pujottelivat Tähtitammen juurissa, kun taas Nokkosnenä ja Saniaiskarva kamppailivat toisiaan vasten ottelussa. Jopa Takiaistassu ja Palkotassu osallistuivat, mikä häiritsi Kirkaspilveä. Taisteluliikkeistä olisi heille hyötyä, mutta toisaalta Kirkaspilvi toivoi ettei niin nuoria oppilaita otettaisi mukaan.

”Haluatko harjoitella vaikka kanssani?”

”Ehkä pian. Missä Keltatuuli ja Kyyhkykaula ovat?”

Pajuhäntä hymähti. ”Jälleen kuoppien luona. Tuntuvat tykkäävän toistensa seurasta... tai kaivamisesta.”

”Ainakin se on viimeinen oljenkortemme, jos suoklaanilaiset päättävät hypätä rajan yli.”

Hanki narskui käpälänaskelista Kirkaspilven takana ja naaras käänsi päänsä. Kirkaspilvi tervehti Sipulimyrskyä, ja kollilla näytti olevan jotakin mielessään.

”Lähdetäänkö hetkeksi pyydystämään?”

”Hyvä ajatus. Saisimme harjoittelijat ruokittua, ja minä saisin ajatukset muualle.”

Lunta satoi maahan isoina hiutaleina. Sipulimyrsky johdatti kaksikkoa lähelle Suoklaanin rajaa, ja Kirkaspilvi näki rämeikössä Suoklaanin kissan, joka oli jätetty rajalle vartioon. Tummanruskea kolli pörhisti turkkiaan ja yritti näyttää huolettomalta, vaikka tarkkaili sivusilmällä Sipulimyrskyä ja Kirkaspilveä.

”Mitä tuo tuossa toljottaa?” Sipulimyrsky kuiskasi Kirkaspilvelle huvittuneena.

”Ehkä meidän ei pitäisi saalistaa täällä”, Kirkaspilvi varoitti kumppanilleen.

”Ei me aiota rajaa ylittää. Mutta eikö tuo ole Kettutähdeltä pikkasen liioittelua? Ihan kuin me muka hyökättäisiin Suoklaaniin etuajassa.”

Kirkaspilvi ei aikonut väittää vastaan, vaan koetti paikantaa jotakin saalistettavaa. Jonkin ajan päästä hän näki pikkulintulauman nokkimassa pihlajasta pudonneita marjoja ja vihjasi siitä Sipulimyrskylle, jotta he voisivat piirittää muutaman. Kirkaspilvi lähti vaanimaan parvea etupäästä, kun taas Sipulimyrsky kaarsi kauempaa, käveli puiden takaa, kunnes tämän keltainen katse kohdistui kaukaa Kirkaspilveen.

Pään kohautuksella kaksikko säntäsi parvea kohti. Suurin osa pikkulinnuista lepatti pois, mutta Kirkaspilvi riemuitsi, että sai edes yhden varpusen kiinni sekä läimäistyä lentoon pyrkineen talitiaisen tajuiltaan.

Sipulimyrsky sai tapettua myös yhden varpusen, mutta ottaessaan toisen linnun kouraansa, tämä pyristeli pakoon. Pikkulinnun pakomatka ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä hiekanvärinen kissa ehti ottamaan tämän kiinni ilmasta.

”Kiitos tuosta!” Sipulimyrsky huikkasi Keltatuulelle, ja Kirkaspilven veli pudotti pikkulinnun maahan.

Kyyhkykaula käveli Keltatuulen viereen. ”Tarvitsetteko apua kantamisessa?”

”Ei, kyllä me voimme kantaa nämä kahdestaankin”, Kirkaspilvi sanoi. ”Saitteko kuopat jo valmiiksi?”

Kyyhkykaula nyökkäsi innokkaasti. ”Tulkaa katsomaan, niin osaatte väistää niitä!”

Sipulimyrsky ja Kirkaspilvi lähtivät seuraamaan kolleja kantaen saaliitaan. Kaksijalkojen käyttämällä polulla oli useita lumiseen maahan kaivettuja monttuja. Kirkaspilvi pysähtyi katsomaan yhtä kuoppaa läheltä ja näki että sen päälle oli aseteltu lumisia oksia. Hän oli vakuuttunut, että Keltatuuli ja Kyyhkykaula olivat onnistuneet kaivamaan niin syvälle, vaikka maa olikin jäässä. Pimeässä niitä ei ainakaan huomaa.


Kissoja sekä Niittyklaanista ja Suoklaanista oli kokoontunut klaanien yhteiselle rajalle. Oli kuuhuipun aika – ajankohta, jona taistelun oli määrä alkaa.

Kirkaspilvi seisoi hermostuneena Västäräkkitähden ja Sipulimyrskyn välissä. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin monta suoklaanilaista, varsinkaan rivissä. Kirkaspilvi vilkaisi omaan riviään ja huoli läheisiä kohtaan valtasi hänen mielensä. Onko meitä edes tarpeeksi voittamaan sotaa?

”Vielä ei ole myöhäistä muuttaa mieltä”, Kettutähti sanoi pilkkaavasti Västäräkkitähdelle. Niittyklaanin päällikkö ei kuitenkaan hätkähtänyt saatikka antanut vastausta.

Västäräkkitähti antoi lopulta komennuksen: ”Hyökätkää!”

Kirkaspilvi pokkuroi rajan ylitse muutaman soturin kanssa, kun taas toiset varovaisesti askelia ottaneet jäivät puolustusasemiin. Kastanjanenä oli innokkain taistelija ja ampaisi suoklaanilaisen kimppuun, kaataen tämän kumoon. Muualla rivissä Pihlajaviiksi ja Saniaiskarva huitoivat tassujaan vastuksiaan kohti, mutta eivät osuneet.

”Antakaa Suoklaanille opetus!” Västäräkkitähti huudahti ja vilkuili pettyneesti epäröiviä niittyklaanilaisia. ”He ovat riistavarkaita!”

Västäräkkitähteä vastapäätä ollut Kettutähti murisi. ”Sinähän, vanha mäyrä, tarvitset opetuksen! Vain harva sotureistasi kehtaa noudattaa neuvojasi.”

Suoklaanilaiset puskivat eteenpäin, kunnes ponnistivat niittyklaanilaisia kohti, ja Kirkaspilven edessä ollut soturi nosti vahvat käpälänsä tarttuakseen niillä hänen harteisiinsa. Kirkaspilvi inahti, kun suoklaanilaisen puristi kynsiään, mutta ei antanut tämän lävistää nahkaa, sillä hän keikahti kyljelleen soturin kanssa. Kirkaspilvi oli hengästynyt vastuksen painosta. Suoklaanilaiskolli höllensi onneksi otettaan, jolloin Sipulimyrsky ilmestyi Kirkaspilven rinnalle ja tarttui vihollista niskavilloista, purren vimmatusti. Kirkaspilvi puraisi samaan aikaan myös suoklaanilaisen käpälää, ja tämä päästi korviavihlovan rääkäisyyn.

”Häivy, rähmäkäpälä!” Sipulimyrsky sylki suoklaanilaiselle, jonka oli antanut paeta.

Kirkaspilvi nousi pystyyn ja pudisteli turkkiaan lumesta. Sotajoukot eivät enää muodostaneet rivejä, vaan olivat hajaantuneet rajojen molemmille puolille. Kirkaspilvi päätteli, että suoklaanilaiset olivat myös valmistautuneet sotaan rikkomalla jäitä, sillä vettä ja mutaa lensi Suoklaanin puolella niittyklaanilaisia päin. Hän siristi silmiään nähdessään litimärän kissan, jota kaksi soturia häiriköi. Tähkäturkki!

”Katso! Emoni on tuolla!” Kirkaspilvi huudahti Sipulimyrskylle. ”Mennään auttamaan häntä!”

Sipulimyrsky seurasi kumppaniaan hiljaa, mutta päättäväisenä.

Kiukku yltyi Kirkaspilven kehossa ja nousi poltteen kaltaiseksi tunteeksi. Suoklaanilainen ei näyttänyt aavistavan Kirkaspilven lähestymistä, kun tämä ampaisi yllättyneen kollin niskaan. Pian naaraan suuhun levisi veren lämmin tuntuma. Hän oli onnistunut puremaan nahkan läpi.

”Jänöhäntä, auta!” Kirkaspilven otteessa pyristelevä ruskea kissa parkui. Niittyklaanin varapäällikkö kiinnitti roihuavan katseensa valkoiseen kolliin, joka näytti kiusaantuneelta ja pakeni paikalta. Hyvä, häivy…

Ruskea suoklaanilainen väsyi pistääkseen enää vastaan, ja Kirkaspilvi jätti kissan yskimään ja nuolemaan haavojaan hankeen. Hän juoksi hätäisesti emonsa luokse ja alkoi kantamaan Tähkäturkkia Sipulimyrskyn kanssa.

Luku 20[]

Kapeat ja ohuet pilviharsot kulkivat yössä hohtavan kuun ohitse. Kuuhuippu tuntui kestävän ikuisuuden. Sipulimyrsky ja Kirkaspilvi raahasivat väsynyttä ja likomärkää Tähkäturkkia Kimalaishohteen piilopaikkaan. Onton puun luona oli myös haavojaan nuoleva Takiaistassu, ja Sinikukka jauhoi tälle parantavaa salvaa. Kirkaspilvi toivoi, että soturioppilaan veli olisi myös turvassa, ehkäpä isänsä Kastajanenän kanssa.

Kimalaishohde tarkkaili Suoklaanin reviiriä ja nousi yhtäkkiä seisomaan takajaloilleen. ”Västäräkkitähti on kaatunut!”

Ruskeavalkoisen naaraan ruumis jännittyi. Kirkaspilvi yritti seurata parantajan katsetta. ”Missä hän on?”

”Tuon katajan luona!”

Kirkaspilvi nyökkäsi, silmissään edelleen kiivas katse. ”Minä käyn hakemassa hänet”, hän ilmoitti. Sipulimyrsky tuli Kirkaspilven perässä kuin varjo, vaikka tämä ei ollut käskenyt kollin tekevän niin.

Taistelukentälle palaaminen ei ollut helppoa, sillä Suoklaanin reviiriä puolustamaan tullut harmaa kissa loikkasi heidän eteensä. Sipulimyrsky vaihtoi kireän katseen Kirkaspilven kanssa. ”Minä hoitelen tuon, että pääset menemään.”

Kirkaspilvi alkoi juoksemaan vimmatusti hangen poikki. Hän tunsi itsensä suojattomaksi ja odotti jonkinlaista vastusta, mutta Suoklaanin puolustusvoimia ei tullut. Kirkaspilvi alkoi ajattelemaan, että jokin oli pielessä – joko suoklaanilaiset olivat väsymässä tai he piilottelivat varjoissa yllätyshyökkäystä varten.

Sitten Kirkaspilvi näki Suoklaanin päällikköä vartioivan useampi kissa. Kettutähden niskahaava pulppusi verta, kun kilpikonnakuvioinen naaras raahasi itseään kauemmas lätäkköjen luota. Suoklaanin päällikkö ei kuitenkaan onnistunut pitämään itseään pystyssä ja tämä kaatui hankeen. Kirkaspilvi ei välittänyt Kettutähden nimeä hokevasta naaraasta ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän saapui Kimalaishohteen osoittamalle katajalle.

Kirkaspilven silmät laajenivat kauhusta. Harmaavalkoinen kolli, Niittyklaanin päällikkö, lojui tajuttomana lammikossa, johon oli valunut hänen omaa vertaansa. Kaulassa ollut paljas ja karvaton arpi oli auennut ja vuosi verta. Varapäällikkö harppoi lähemmäs päällikköä haistaakseen makaavaa päällikköä. Kirkaspilven oli vaikeaa arvioida, oliko Västäräkkitähden henki jo lähtenyt tämän kylmettyneestä ruumista, sillä häntä itseäkin palellutti lehtikadon yötuuli.

Pihlajaviiksi lähestyi varovaisin askelin Kirkaspilveä. Varapäällikkö tarrautui hampaillaan Västäräkkitähden niskavillaan, ja Pihlajaviiksi tarjoutui kantoapuun. Hädissään Kirkaspilvi nosti tajuttoman päällikön yläruumiin Pihlajaviiksen harteille, kun hän taas nosti Västäräkkitähden hännällisen pään omilleen.

”Mahtoiko Kettutähti menettää äsken hengen?” punaruskea kolli pohti ääneen.

”En tiedä”, Kirkaspilvi vastasi ja yritti kulkea mahdollisimman nopeasti kuin mitä raskaan kantamuksen kanssa pystyi. Kettutähti oli ollut veren ja haavojen peitossa, mutta jos tämä oli menettänyt hengen, eikö tämä olisi kuitenkin ollut paljon virkeämpi?

Kirkaspilvi oli pöllämystynyt nähdessään niittyklaanilaiset kokoontuneena parantajien majapaikalle. ”Miksei kukaan ole taistelemassa?”

Kimalaishohde hölkkäsi lumeen lasketun Västäräkkitähden ruumiin luokse. Niittyklaanilaiset muodostivat nopeasti piirin päällikön ympärille ja loivat epävarmoja katseita Kirkaspilveen.

”Olemme lepotauolla. Niin ainakin Suoklaani näyttäisi olevan”, Nokkosnenä tuhahti.

”Kuinka kauan hengen menettäminen yleensä kestää?” Kirkaspilvi kysyi kärsimättömänä Kimalaishohteelta, jolla oli korva Västäräkkitähden rintakehällä. Kullanruskea paineli tassullaan varovasti samasta kohdasta, kunnes nykäisi päänsä ylös ja antoi katseensa kulkea klaanitovereissaan.

Kirkaspilvi näki huolen myllertävän parantajan hunajankeltaisissa silmissä. ”Hän ei hengitä”, kolli sanoi puoliääneen.

Ruskeavalkoinen naaras katsoi ympärillään olevia klaanitovereitaan ymmällään. ”Ei kai hän voi kovin kauan olla tajuttomana?”

”Hän jäi Usvaklaaniin”, Sinikukka sanoi salamyhkäisellä äänensävyllä.

”Mitä?” Kirkaspilvi maukui.

”Kirkaspilvi, et taida tajuta”, Kimalaishohde aloitti ja nielaisi, ”Sinä olet nyt päällikkö.”

Kirkaspilven kurkkuun nousi pala ikään kuin Usvaklaani olisi tullut estämään häntä puhumasta. Minäkö päällikkö?

Tuttu karkea turkki pyyhkäisi Kirkaspilven kylkeä, kun Sipulimyrsky kosketti kuonollaan naaraan poskea. Ruskeavalkoinen naaras nosti hitaasti katseensa lumisesta maasta katsoakseen klaanitovereitaan. Myös Keltatuuli, Kyyhkykaula ja Sirkkakynsi olivat hakeutuneet Kirkaspilven seuraan.

Saniaiskarva nuoli kohmeisen Tähkäturkin turkkia. Kirkaspilven emo oli kyljellään pensaan alla piilossa, mutta katsoi väsyneillä silmillään selvästi tytärtään ja räpytteli vihreitä silmiään hitaasti.

”Suoklaanilaiset lähestyvät!” Palkotassu varoitti.

”Tulevatko he luovuttamaan? Loppuahan tämän täytyy!” Pajuhäntä valitti.

Arvistaan ja kivuistaan huolimatta suoklaanilaiset juoksivat tarmoa täynnä. He eivät näytä luovuttajilta, Kirkaspilvi ajatteli.

”Niittyklaani, juoskaa!” Kirkaspilvi huusi. ”Keltatuuli, Kyyhkykaula – johtakaa te joukkoa! Tiedätte, mitä tehdä.”

Niittyklaanilaiset alkoivat juoksemaan Keltatuulen ja Kyyhkykaulan esimerkillä, mutta Sipulimyrsky jäi vielä muista jälkeen hämmentynyt ilme kasvoillaan. ”Mitä sinä teet? Jäätkö sinä joukon hännille?”

”Raahaan Västäräkkitähden ruumiin leiriin.”

”Kuule, et sinä yksin siihen pysty. Annan kun autan.” Sipulimyrsky tarttui hampaillaan kömpelösti Västäräkkitähden takajalkaan, ja pian ruumis ei raahannut hangessa.

”Lähdetään”, Kirkaspilvi mutisi harmaavalkoista turkkia suu täynnä. Hän yritti olla välittämättä inhottavasta mielikuvasta kuin he olisivat kantamassa Västäräkkitähteä tuoresaaliskasaan. Västäräkkitähteä ei kuitenkaan voinut siinä hädässä kantaa harteilla – se olisi ollut liian hidasta – eikä kuollutta päällikköä voinut kuitenkaan jättää taistelutantereelle odottamaan kunnon valvojaisia. Kenties Suoklaanille ei edes pääsisi palaamaan.

”Tulkaa!” Kirkaspilvi erotti Kimalaishohteen tuskanhuudon.

Takaa kuului hankeen painautuvien suoklaanilaisten askeleet, ja Sipulimyrsky ja Kirkaspilvi yrittivät parhaansa mukaan lisätä vauhtia askeliinsa. Pian parivaljakko pääsi kaksijalkojen polulle, ja Kirkaspilvi tunsi helpotusta päästessään puiden suojaan. Sitten hän huomasi Sipulimyrsky takajalan hipovan ansakuopan reunaa.

”Varo kuoppia”, Kirkaspilvi muistutti mutisten.

”Niitähän on enemmän?” Sipulimyrsky sihisi.

”On. Pian nähdään.”

Kun Kirkaspilvi ja Sipulimyrsky olivat puolessa välissä polkua ja Niittyklaanin leirin lähettyvillä, tosi alkoi tapahtumaan. Jahtaamaan lähteneet suoklaanilaiset alkoivat yksi toisensa jälkeen kompastumaan ansakuoppiin, ja oli selvää, ettei kumpikaan klaaneista ollut enää taistelutuulella.

Luku 21[]

Kimalaishohde oli johdattanut Kirkaspilven Tähtitammen luokse. Västäräkkitähden valvojaiset ja hautajaiset oli pidetty, ja Kirkaspilven oli aika ottaa vastaan paikkansa Niittyklaanin virallisena päällikkönä.

Kirkaspilvi oli odottanut näkevänsä Tähtitammen oksissa jotakin tapaamispaikkaa parantajille, mutta sitten Kimalaishohde oli osoittanut vanhan puun juurakkoa ja pian pujahtanut kolon pimeyteen. Kolo Tähtitammen juurakossa oli mitättömän kokoinen. Se oli matala, ja Kirkaspilvi ihmetteli, miten Kimalaishohde oli äskettäin tunkeutunut siitä salaperäiseen onkalon, joka olisi Tähtitammen alla.

Kun naaras oli voittanut ahtaanpaikankammonsa, hän hivuttautui pää edellä koloon. Ryömiessään hän saattoi huomata onkalon kasvavan ja nopeasti hän löysi itsensä luolasta.

Maan alla, keskellä luolaa törötti kivenlohkare. Sillä oli paksu jalusta, mutta juurikattoa kohden sen vartalo suppeni aina teräväksi kärjeksi. Siinä oli pieniä hohtavia kiteitä, joihin vähäiset maankamaralta tulleet auringonsäteet heijastuivat ja loivat luolan seiniin tähdenmuotoisia valopilkkuja. Kirkaspilvi ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Niittyklaanin parantajat olivat yhteydessä Usvaklaaniin Tähtitammen alla.

”Tämä on Kitakynsi. Paina otsasi sitä vasten ja sulje silmäsi”, parantajakolli sanoi säyseästi kivestä lumoutuneelle Kirkaspilvelle.

Kirkaspilvi kyyristyi istumaan kiven juurelle, peitti tassunsa pehmeän karvansa alle ja kumarsi päätään nojaamaan kylmää kiveä vasten. Samassa Kirkaspilven päätä alkoi huimata ja silmissä sumeni. Naaras tunsi jonkin voiman vetävän häntä mukaansa pauhaavan kosken lailla ja Kirkaspilvi tunsi vaipuvansa huumaavaan uneen.

”Kirkaspilvi, nouse ylös.”

Ruskeavalkoinen ähkyi itsensä jaloilleen. Näkökenttää peitti suuri sumupilvi, ja Kirkaspilven päätä särki kuin sitä olisi nakuttamassa tikka. ”Oliko se siinä?”

”Tämä on vasta alkua”, ruumiiton, mutta voimakas ääni vastasi. ”Tervetuloa, Kirkaspilvi.”

Usva hälveni aavistuksen ja paljasti tummien kissojen piirtyvät hahmot.

Sumusta asteli ensimmäisenä Västäräkkitähti, ja Kirkaspilvi oli ilahtunut nähdessään entisen päällikkönsä niin voimakkaana ja nuorekkaana, ilman kaulassa olevaa arpeansa. ”Oletko valmis saamaan yhdeksän henkeäsi?”

Kirkaspilvi nyökkäsi jännittyneenä. ”Kyllä.”

Västäräkkitähti astui Kirkaspilven luokse koskettamaan kuonoja. ”Tällä hengellä annan sinulle kestävyyttä.”

Koskettaessaan neniä edeltäjänsä kanssa Kirkaspilvi tunsi päänsärkynsä voimistuvan. Hän näki välähdyksinä kuvia itsestään juoksemassa polttavassa auringossa kuin myös lumimyräkässä ja juoksemassa pakoon vihollisia sekä puolustamassa klaanitovereitaan taistelussa.

Kirkaspilvi näki yllätykseen Niittyklaanin perustajan, Niittytähden, astelevan seuraavaksi luokseen. ”Tällä hengellä annan sinulle perinteiden kunnioitusta kuin myös kekseliäisyyttä. Arvostan sitä, kuinka olet pitänyt tarinani mielessä, ja muista pitää edeltäjiesi muistoa yllä.”

Sillä hetkellä Kirkaspilvi tunsi olevansa metsässä, joka koki vuodenaikojen vaihtuvan. Kuita vierisi, mutta Niittyklaani kuitenkin säilyisi, siitä Kirkaspilvi oli varma.

Kirkaspilvi tunsi lämpöä sisällään nähdessään, että seuraava Usvaklaanin hengistä oli Kantarellikoipi.

”Onneksi olkoon, Kirkaspilvi”, Kantarellikoipi maukui lempeästi. ”Olen kiitollinen, että olen saanut olla mestarinasi, vaikkakin lyhyen ajan, mutta olen vielä sitä kiitollisempi, kuinka autoit poikaani. Tällä hengellä annan sinulle myötätuntoa.”

Kirkaspilvi odotti tuntevansa lämpöä ja mielenrauhaa. Sen sijaan hänet valtasi säälin ja surun tunne kuin hän olisi siirtynyt tuntemattoman kissan ruumiiseen ja tunsi tämän tuskat.

Kantarellikoiven viereinen punaruskea ja raidallinen kolli astui esiin. ”Olen Peippolento, Sipulimyrskyn isä. Tällä hengellä minä annan sinulle kärsivällisyyttä.”

Tällä kertaa Kirkaspilvi tunsi olevansa paksun aluskasvillisuuden seassa viherlehden ajan metsässä, jossa solisi puro sekä josta kuului kaikenlaisten riistaeläinten rapinaa. Hän yritti malttaa itseään kyyristymästä vaanimisasentoon.

Seuraavana Usvaklaanin henkenä oli Savihalla, Kirkaspilven isoisä. Ruskealta kollilta pääsi tuttavallinen kehräys.

”Sinusta on kasvanut mainio soturi ja kaiken kukkuraksi päällikkö. Tällä hengellä annan sinulle viisautta”, Savihalla sanoi.

Tuleva päällikkö tunsi mielensä ja näkönsä avartuvan. Nyt hän oli suuren puun huipulla katselemassa allaan olevaa metsämaisemaa ja tunsi tietävänsä, mitä klaanien kaikkien klaanien keskuudessa tapahtui.

Ohratähti, Kettutähteä edeltänyt päällikkö Suoklaanissa, tuli koskettamaan Kirkaspilven kuonoa. Kirkaspilvi oli yllättynyt siitä, että toisenkin klaanin henget saivat osallistua hänen seremoniaansa. ”Tällä hengellä annan sinulle epäitsekkyyttä. Toivon, että Suoklaani ja Niittyklaani voivat jonain päivänä päällikkyytesi aikaan elää jälleen sovussa.”

Seuraavina henkinä kaksi Kirkaspilvelle vierasta kissaa antoivat itsevarmuuden sekä ylpeyden hengen. Edeltäviin henkiin verrattuna nämä olivat tuntuneet miellyttäviltä eivätkä yhtä raskailta.

Lopulta viimeinen Usvaklaanin henki, Kastekorsi, tuli koskettamaan tulevan päällikön kanssa kuonoja. Tämä kertoi olevansa Kimalaishohdetta edeltänyt parantaja.

”Tällä hengellä saat paranemista. Käytä sitä taisteluhaavoista sekä epäonnesta tointumiseen.”

Silloin Kirkaspilvi sävähti, koska ei ollut odottanut yhtäkkistä kivunaaltoa. Se vihloi inhottavasti luissa kuin hänen sisällään olisi ollut jäätä. Kirkaspilvi katsoi ympärilleen ja näki vihreän sankan sumun seuraavan häntä.

”Oletko kunnossa?” vanha parantaja kysyi. Kirkaspilvi puri hammastaan ja nyökkäsi. Parantaja peruutti antaakseen tietä jälleen Västäräkkitähdelle.

”Käytä kaikkia yhdeksää henkeäsi klaanisi hyväksi. Tästä lähin uusi nimesi on Kirkastähti”, harmaavalkoinen kolli julisti.

”Kirkastähti! Kirkastähti!”

Kirkastähti kumarsi nöyrästi päätään hurraaville hengille. Hänestä kuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi ollut edelleen vihreän sumun peitossa eikä hän pitänyt siitä, mitä se enteili. Se oli samaa sumua, jota hän oli jo kerran nähnyt unessaan.

Luku 22[]

Siinä he istuivat. Neljä uutta päällikköä – Niittyklaanin Kirkastähti, Suoklaanin Lakkatähti, Yöklaanin Tummatähti ja Vuoriklaanin Salamatähti – Kiviröykkiön keskiössä. Mikä ihme, että kaikilla neljällä klaanilla oli uudet päälliköt juuri sopivasti ennen hiirenkorvan aikaa. He olivat uuden sukupolven päälliköitä.

Kirkastähti loi katseen viimeisenä puhuvaan Lakkatähteen. Hän oli ollut yllättynyt kuullessaan Kettutähden kuolemasta; kilpikonnakuvioinen päällikkö oli pian menettänyt viimeisen henkensä taistelun jälkeisenä päivänä. Kirkastähti oli kuitenkin entistä määrätietoisempi, että välit Suoklaanin pystyttiin korjaamaan, nyt kun molempien klaanien päässä oli uutta verta. Kun kokoontuminen päättyi, Kirkastähti riensi heti kaikkoavan Lakkatähden perään.

”Lakkatähti! Puhutaanko hetken kahdestaan?”

Lakkatähti katsoi lonkkansa yli. ”Suoklaani on jo lähdössä. Voivatko muut klaanit olla koko ajan puuttumasta toimiimme?”

Kirkastähti koukisti häntäänsä epäröidessään hetken. ”Tehtäisiinkö sovinto? Nyt kun olemme päälliköitä – äskettäin sotivien klaaniemme nimittäin – voisimme oppia toisistamme.”

”En usko, että liitoista hyötyä”, Lakkatähti vastasi tylysti. ”Minä kuljen omaa polkuani ja sinä kuljet omaasi.”

Kirkastähti pidätti huokauksen ja seurasi Lakkatähden ja tämän klaanin loittonemista kokoontumispaikalta. Olisihan pitänyt tietää, ettei tämä niin helppoa ole.

”Olemmeko valmiita?” Sirkkakynnen ääni kuului Kirkastähden viereltä.

Kirkastähti vastasi myöntävästi ja lähti johtamaan omaa joukkiotaan mäntymetsää alas. Tein oikean päätöksen valitessani kissan, johon olen koko ikäni voinut luottaa, hän ajatteli. Ehkä hän ei koskaan pääse päälliköksi, mutta on kunnia saada hänet ensimmäiseksi varapäällikökseni.

Nuori päällikkö kävi mielessään varapäällikköehdokkaitaan. Sipulimyrsky oli ollut hänen ensimmäinen valintansa, mutta tämä ei nähnyt itseään luontevana varapäällikkönä että Kirkastähti oli joutunut luopumaan ajatuksesta. Pihlajaviiksi ja Kyyhkykaula olivat liian nuoria eivätkä nämä olleet kouluttaneet vielä yhtäkään oppilasta. Keltatuuli ja Pajuhäntä sen sijaan olisivat ehkä liian kiireisiä oppilaidensa takia. Kastanjanenä ja Nokkosnenä olivat taas liian kiihkeitä… Toki Sirkkakynsi oli hänen isänsä, mutta tämä oli pätevä ja kokenut soturi – Kirkastähden silmissä parhain valinta varapäälliköksi.

”Sadetta taitaa olla luvassa”, Keltatuuli päivitteli Kirkastähden vierestä. ”Pääsemme eroon viimeisistäkin lumista.”

Kirkastähti nyökkäsi hitaasti. Lumen sulaminen merkitsisi sitä, että lehtikadon menetykset – turhan taistelun tuomat murheet ja tappiot – olisi helpompaa unohtaa. Kirkastähteä kuitenkin edelleen harmitti, ettei Lakkatähti ollut suostunut yhteistyöhön, sillä se toisaalta tarkoitti, että lehtikadon tapahtumista ei voitu täysin jatkaa eteenpäin. ”Lähdetään leiriin.”


Aamulla noustessaan Kirkastähdellä oli parempi mieli. Hän oli poissa kokoontumisen painostavasta ilmasta ja sen sijaan leppoisammassa ilmapiirissä klaanitovereidensa keskuudessa. Ja tietenkin hän sai jakaa makuusijansa kumppaninsa Sipulimyrskyn kanssa.

Kirkastähti tassutti leirin aukiota parantajan pesälle tarkastamaan potilaiden vointia. Sirkkakynsi oli määräämässä sotureita päivän ensimmäiseen rajapartioon, ja jotkut kissoista olivat lähteneet täydentämään tuoresaaliskasaa.

Parantajan pesän sisällä Kirkastähden otti vastaan yrttien voimakas tuoksu. Kastanjanenän hitaasti parantuville haavoille oli levitetty vihreää salvaa. Kirkastähti muisti kuinka turvonneet vanhan soturin haavat olivat olleet muutaman päivän jälkeen lehtikadon taistelusta. Osa niistä oli ehtinyt tulehtuakin, mutta nyt näytti siltä, että Kastanjanenä oli paranemaan päin.

”Taistelit urheasti, Kastanjanenä. Toivottavasti voit pian palata soturin tehtäviin.”

”Niin, vai ajattelitko jo siirtää minut klaaninvanhimpiin?” ruskea kolli vitsaili.

Kirkastähti hymähti. ”Miten täällä voidaan?”

Kimalaishohde nosti katseensa yrttivarastonsa lajittelusta.

”Kastanjanenän haavat näyttävät paremmalta, mutta salvaa tarvitaan edelleen”, Kimalaishohde kertoi. ”Yrttejä voisi olla enemmän. Takiaistassu sanoi kurkkuunsa koskevan kokoontumisen jälkeen, joten jos ei olla varovaisia, leirissä saattaa olla valkoyskää.”

Hän on nuori. Kyllä hän paranee nopeasti, Kirkastähti ajatteli. Toisaalta jokin hänessä käski yrittämään paremmin hänen klaanitovereidensa eteen. Hän pohti, olisiko nyt sopiva aika mainita vihreästä sumusta, jonka hän oli nähnyt kuu sitten nimitysmenoissaan, mutta Kastanjanenän läsnäolossa hän ei kehdannut.

Kimalaishohde tuijotti hetken Kirkastähteä, mutta kun Kirkastähti ei jatkanut keskustelua, raidallinen kolli keräsi varastostaan yrttejä. ”Minä menen nyt klaaninvanhimpien pesälle. Norkkoturkilla oli hieman nuhaa, joten yritän helpottaa hänen hengitystään.”

Kirkastähti kiitti Kimalaishohdetta ja palasi aukiolle. Päivä oli mukavan poutainen, ja Keltatuuli oli vaihtamassa kieliä Kyyhkykaulan kanssa. Myös Imikkäpilvi ja Myyrähäntä makoilivat leirin heinikössä antaen turkkiensa osua ailahteleviin auringonsäteisiin. Kirkastähden mieleen juolahti, että hän voisi kutsua Sipulimyrskyn keskipäivällä pienelle kävelylle Kirkaskedon luokse.

Luku 23[]

Lumet olivat sulaneet ja hiirenkorvan aika oli saapunut, mutta niin olivat kulkutauditkin. Oli kulunut puoli kuuta täydenkuun kokoontumisesta, ja lähes koko Niittyklaani oli sairastunut valkoyskään.

Kirkastähti ryki, yrittäen höllentää kurkkuunsa tarttunutta limaa. Hänellä oli muutaman päivän ajan ollut jo epämiellyttävä olo ja välillä hänestä tuntui siltä kuin hänen polkuanturansa olivat liekeissä. Olihan se odotettavaa, että minäkin sairastuisin. Toivon vain, ettei Kimalaishohteen tai Sinikukan tarvitsee turhaan käyttää niukkoja yrttivarojaan kuumeeseeni.

Nuori naaraspäällikkö katsoi huolestuneena pentutarhan suuntaan. Vuokkopilkku oli sairastunut ja tauti oli levinnyt pentuihinkin.

”Kirkastähti.”

Kirkastähti katsoi olkansa yli ja tajusi puhuvan olleen Sirkkakynsi. Valkoyskän takia hän ei ollut edes haistanut kollin tuloa. ”Mitä asiaa?”

”Kenet minun pitäisi sinun mielestäsi lähettää iltapartioon?” Sirkkakynsi vilkuili epävarmasti ympärilleen. Vanhemman kollin silmät vetistivät. ”Kukaan tuskin jaksaa sairaana lähteä partioimaan.”

”Olet oikeassa… Minä voin lähteä.”

”Sinäkin olet sairas. Mitä jos iltapartio peruutettaisiin tältä päivältä? Kerrasta ei haittaa koidu.”

Kirkastähti painoi päätään ja vastasi käheällä äänellään: ”Selvä…”


Kun Kirkastähti heräsi seuraavana päivänä, hän kuuli sydäntä riipivää mouruamista. Mitä on meneillään?

Ilma ulkona oli kylmä ja kostea. Kirkastähti tunnisti aukiolla tärisevän vanhan kollin Norkkoturkiksi. Tämä nyyhkytti, kun Imikkäpilven veltto ruumis raahattiin kissojen näkyville.

Kirkastähden suu meni yllätyksestä ammolleen. Hän ei voi olla kuollut! Kirkastähden mieleen tulvahti muisto hilpeästä vanhusnaaraasta, jonka tapana oli intoilla hiirenkorvan ensimmäisistä merkeistä. Nyt tämä oli poissa. Eikä hän näkisi kaikkia niitä ihania Kirkaskedon kukkia. Kaikkia niitä pajunkissoja, valkovuokkoja, sinililjoja, kieloja ja leinikkejä…

”Olit rakas ystäväni”, Norkkoturkki sanoi nuhaisella äänellä. ”Jään kaipaamaan sinua.”

Kirkastähti kumartui Imikkäpilven ruumiille ja painoi kuononsa tämän pehmeälle, siniharmaan ja kerman laikukkaalle turkille. Päätellen vanhuksen ruumiin kylmyydestä ja kankeudesta Imikkäpilvi oli nukkunut yön aikana pois – toivon mukaan kivuttomasti. ”Olkoon matkasi Usvaklaaniin mutkaton”, Kirkastähti kuiskasi.

Äkillinen nousu tassuille sai Kirkastähden pään huimaamaan. Kaukana savisilla pelloilla leijui sumua, joka näytti sillä hetkellä Kirkastähden silmissä omituisen vihreältä.

Vihreää sumua. Viheryskä. Niittyklaanin viheryskä.

Imikkäpilven ruumiille oli kerääntynyt hyvästeleviä klaanitovereita. Kimalaishohde antoi viimeiset hyvästit Imikkäpilvelle ennen kuin hän tuli puhumaan Kirkastähdelle.

”Kastanjanenälläkin on viheryskä”, Kimalaishohde totesi toivottomasti. ”Mutta kissanminttua ei ole. Mistä me saamme sitä tassuihimme ennen kuin on myöhäistä?”

Kirkastähti huokaisi. Kastanjanenän kivuille ei näyttävän näkyvän loppua. ”Ei edes vanhan ladon luona?”

Tummaraitainen kolli pudisti päätään. ”Olen käynyt sen Sinikukan kanssa monta kertaa perusteellisesti läpi. Siellä ei kasva enää kissanminttua.”

Voi Usvaklaani, auta meitä! ”Näin tänään vihreää sumua pelloilla… Näin sitä kerran unessakin. Voisiko se merkitä mitään?” Kirkastähti sanoi.

Kimalaishohde valpastui. ”Viheryskää tietenkin. Mutta pelloilla?” parantaja vaipui ajatuksiinsa. ”Kaksijalkala! Peltojen toisella puolella on kaksijalkala. Ja nythän on oiva hetki juosta sen poikki, kun peltohirviöt eivät ole käyneet!”

”Siinä tapauksessa kaksijalkalaan on lähdettävä. Minä lähden ainakin”, Kirkastähti maukui. Kimalaishohde nyökkäsi, vaikka näyttikin tyrmistyneeltä sen takia, että Kirkastähti lähtisi sairaana juoksemaan pellon poikki.

”Luotan siihen, että onnistut, mutta otathan jonkun klaanitovereistasi mukaasi”, Kimalaishohde vastasi.

Sipulimyrsky on nopea juoksija ja käsittääkseni hän ei ole kovin sairas, Kirkastähti mietti. Sirkkakynsi on vastuussa klaanista sillä välin, kun minä olen poissa. Ja Kimalaishohde sekä Sinikukka pitävät huolen klaanista.

Luku 24[]

Illan hämärtyessä Kirkastähti ja Sipulimyrsky lähtivät vihdoin leiristä, koska siihen aikaan kaksijalkoja olisi vähemmän liikkeellä. He kävelivät hetken aikaa vanhalle ladolle kulkevaa polkua, kunnes pysähtyivät katselemaan kaukana rinteellä siintävää kaksijalkalaa.

Jokin otus kahisutti hätäisesti aluskasvillisuutta ja rikkoi risun painollaan. Kirkastähti käänsi katseensa rapinaa kohti ja näki tumman kissan hahmon juoksevan ukkospolkua kohti.

”Odota!” ruskeavalkoinen naaras huusi tuntemattoman kissan perään, mutta turhaan. Kissa oli ehtinyt karata paikan päältä.

”Kulkukissa se vain on. Annetaan sen häipyä rajaltamme.” Sipulimyrsky niiskutti. ”Olemme kai olleet liian lepsuja viime päivinä.”

Kulkekoon rajoillamme, ihan sama minulle, Kirkastähti ajatteli turhautuneena kumppaninsa kommenttia. Niityklaanilaisten terveys on nyt etusijalla.

”Mikä on? Jaksetaanko lähteä?” Sipulimyrsky jatkoi käheällä äänellä. Tämän häntä laahasi väsyneenä maata pitkin.

”Tietenkin lähdetään!” Kirkastähti tuhahti ja pinkaisi juoksuun savista peltoa pitkin. He ylittivät pian ojan päälle kyhätyn, leveän sillan ylitse ja ohittivat pienen kaksijalkalan navettoineen ja latoineen. He jatkoivat suoraan savipeltoa pitkin, kunnes edessä näkyvän sinisen kaksijalanpesän puutarha lähestyi lähestymistään.

”Kirkastähti”, Sipulimyrsky yskäisi kumppaninsa takaa. ”Odota hetki.”

Sipulimyrsky kumartui rykimään, ja Kirkastähtikin huomasi juoksun rasittaneen hänen hengitystään. Epätasainen maa tuntui kuitenkin epämukavalta polkuanturoiden alla, joten Kirkastähti halusi jatkaa mahdollisimman nopeasti matkaa. ”Tulehan. Kaksijalanpesä ei ole kovin kaukana.” Kirkastähti niiskutti. ”Siellä voi olla lätäkkö, josta voit juoda.”

Hetken päästä parivaljakko jatkoi matkaansa, mutta loput siitä kävellen. He astuivat kovaan saveen verrattuna pehmeään heinikköön ja nousivat rinnettä ylös kaksijalanpesän aidattuun puutarhaan. Aidan raosta kulkiessa kissojen sieraimiin kantautui kissanmintun tunnusomaisen houkutteleva haju.

”Uskomatonta! Kissanminttua!” Kirkastähti hihkaisi valkoyskän aiheuttaman sekavuuden tunteesta huolimatta.

Siinä samassa Sipulimyrsky painui uudelleen maahan ja joutui pahan yskänpuuskan valtaan.

”Sipulimyrsky?” Kirkastähti huudahti. Hän katsoi keräämäänsä kissanminttunippua. ”Syö tästä, ole kiltti.”

”Ei!” Sipulimyrsky yskäisi. ”Klaani tarvitsee niitä. Kih-kiiruhdetaan. En tiedä pystynkö kantamaan yhtään…”

Sinä hiirenaivoinen, itsepäinen karvapallo! Kirkastähti ajatteli sydän huolta täynnä. ”Hyvä on, mutta sinä lupaat minulle syöväsi sitä leirissä!”


Sipulimyrsky ja Kirkastähti kävelivät rinnakkain takaisin kohti Niittyklaanin reviiriä. Yö oli pimentynyt ja kuu noussut taivaalle. Jossain kauempana peltoa juoksentelivat nuoret ja vilkkaat rusakot.

Ennen kuin kaksikko ehti saavuttaa leiriä, Sipulimyrsky liukastui peltoa ja Niittyklaanin nummea erottavaan painanteeseen. Kellanpunainen kolli tärisi koettaessaan nousta ylös, mutta luovutti ja jäi maaten.

Kirkastähti pudotti nopeasti kissanminttunsa maahan ja raahasi hädissään Sipulimyrskyn painanteesta. Hän asetti valkoisen tassunsa tämän rinnalle ja tunsi epätasaisen hengityksen sekä kurkusta nousevan kehräyksen. Kehrääkö hän kivusta?

”Sipulimyrsky…” Kirkastähti kumartui hengittämään Sipulimyrskyn karkeaa ja lämmintä turkkia. ”Et sinä voi tehdä tätä minulle. Et voi.”

Kirkastähti tunsi kollin kurottavan päätään viimeisillä voimillaan ja tämän lämpimän nuolaisun korvantaustassaan. Naaras alkoi hytisemään pelosta, kun Sipulimyrskyn voimat ehtyivät ja kolli muuttui veltoksi hänen vierellään.

Kirkastähti huusi.

Luku 25[]

Kirkastähti makasi pitkällään pesänsä nurkassa. Joskus hän käpertyi kasaan, mutta hän ei ollut moneen päivään poistunut pesästään, vaikka tyhjä makuualusta hänen omansa vieressä oli ikävä muistutus siitä, mikä hänen elämästään oli riistetty.

Sydäntä särki ja oli vaikeaa hengittää. Kirkastähti ei enää tuntenut omia jalkojaan. Hän puristi silmänsä kiinni ja hänen koko kehonsa tuntui palavan kivusta.

Haluan vain olla luonasi!

Pimeyden keskelle ilmaantui näkymä tähtitaivaalle – samanlaiseen tähdenhohtoiseen metsään, jonka hän oli nähnyt päällikkömenoissaan pari kuuta sitten.

Savihalla astui sumun läpi Kirkastähden näkökentälle. Kollilla oli surullinen ilme kasvoillaan. ”Hän on poissa, rakas lapsenlapseni. Mutta ajattele klaaniasi. Haluatko oikeasti jättää heidät ilman päällikköä niin pian sodan jälkeen?”

”Haluan vain nähdä hänet.” Kirkastähti kyyristyi ja hytisi. ”Ole kiltti.”

”Mutta olisitko valmis jatkamaan elämääsi?”

Savihalla kurotti päätään Kirkastähteä kohti, mutta ennen kuin Kirkastähti ehti koskettaa sitä, hän pinkaisi juoksuun läpi Usvaklaanin metsästysmaita. Hän saattoi kuulla Savihallan huutavan hänen nimeään, mutta päätti olla tottelematta isoisäänsä. Hänen oli löydettävä Sipulimyrsky.

”Sipulimyrsky, oletko siellä?” Kirkastähti huusi korkealle tammelle, joka muistutti Niittyklaanin Tähtitammea. Se muistutti Kirkastähteä myös oppilasaikansa unesta. Jos hän kiipeäisi sen latvaan, löytäisikö hän Sipulimyrskyn sieltä keltaisine silmineen?

”En ole.”

Jokin liikahti ruskeavalkoisen naaraan takana. Kirkastähti kääntyi ja näki Sipulimyrsky ilmestyneen hänen taakseen. Kirkastähden vihreät silmät kirkastuivat. ”Sipulimyrsky!”

Kirkastähti painautui Sipulimyrskyn kaulaa vasten. Hänestä kuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi halaillut tuulta, joten hän peruutti Sipulimyrskyn luota surullisena.

”Sinun on palattava Niittyklaanin, rakkaani”, Sipulimyrsky sanoi. ”Ehdimme jonain päivänä olla yhdessä uudelleen. Mutta nyt ei ole sen aika.”

Pala nousi Kirkastähden kurkulle. ”Minä vain… en ehtinyt hyvästellä sinua.”

”Tiedän. Olen aina rinnallasi, vaikket ehkä huomaisi sitä, Kirkastähti. Ja olen ikionnellinen siitä, miten muutit elämäni.” Sipulimyrsky siirsi tähdenhohtoisen tassunsa Kirkastähden valkoisen päälle. ”Siten haluan nähdä sinutkin onnellisena. Perheesi ja tulevat perheenjäsenesi odottavat sinua.”

Kirkastähti oli hämillään. ”Tulevat perheenjäsenet?”

”Jonain päivänä tapaat hänet”, Sipulimyrsky vakuutti, vaikka Kirkastähti ei edelleenkään ymmärtänyt mistä tai kenestä puhuttiin. Kellanpunainen kolli kurottautui koskettamaan Kirkastähden kanssa neniä. ”Ole nyt huoleti.”

Kirkastähti painoi nenänsä Sipulimyrskyn omaa vasten ja tunsi siinä samassa suuren voiman vievänsä hänet mukanaan.


”Me tarvitsemme sinua, Kirkastähti!” Päällikkö kuuli sumun läpi vaimeaa muminaa.

Kirkastähti haukkoi henkeä. Pesän oviaukolta kuului kiihkeää puheensorinaa. Kimalaishohde oli astunut pesän sisälle, ja Kyyhkykaulalla oli kauhistunut ilme keltaisissa silmissään.

”Si-sinä… katosit! Kautta Usvaklaanin klaanin olen niin kiitollinen, että palasit”, Kyyhkykaula vollotti.

Kirkastähti päästi sihahduksen noustessaan jaloilleen.

Tähkäturkki oli aukiolla lohduttamassa poissaolevaa Vuokkopilkkua. Kirkastähti kuitenkin arveli, ettei Vuokkopilkku olisi ollut niin apean näköinen sisarensa – ja hänen päällikkönsä – menettämästä hengestä, vaan kyse oli jostain muusta menetyksestä.

”Mitä on tapahtunut?”

”Vuokkopilkun pennut ovat kuolleet”, Kyyhkykaula sanoi hiljaa.

Kirkastähti pörhisti häntäänsä. ”Onko Vuokkopilkku kunnossa?”

”Kyllä, jos niin voisi sanoa”, Kimalaishohde kertoi. ”Hän parani viheryskästä, kiitos hakemasi kissanmintun, mutta pennut eivät selvinneet.”

Kirkastähti tunsi murheen ja syyllisyyden pistoksen katsoessaan kolmea elotonta pienokaista surevan Vuokkopilkun jaloissa.

Olen pahoillani, Vuokkopilkku, etten onnistunut pelastamaan pentujasi. Hyvitän tämän vielä jonain päivänä sinulle.

Luku 26[]

Viheryskästä toipumiseen oli mennyt aikaa, mutta puolen kuun päästä sairaus oli Niittyklaanin onneksi hävinnyt kokonaan. Valitettavasti he olivat menettäneet Imikkäpilven, Sipulimyrskyn, Vuokkopilkun pennut ja vielä Kastanjanenänkin.

Kirkastähti oli osallistunut partioon, sen jälkeen kun kulkukissan hajua oli havaittu Niittyklaanin metsästysmailla. Viheryskän jälkeen hän ei halunnut menettää enää yhtäkään klaanitoveria enempää. Hän oikeastaan toivoi, että olisi edes pieni mahdollisuus, että reviiriltä löydetty kulkukissa haluaisi liittyä heidän klaaniinsa.

Kun partio ohitti Vanhan ladon, kulkukissan haju voimistui ja Kirkastähden sydämessä ollut toivonpilke kasvoi. Sillä on pentuja!

”Kirkastähti, tulehan katsomaan”, Pihlajaviiksi maukui kuivan lehtikasan luota. Kirkastähden lähestyessä lehtikasasta kuului kimeä, hätääntynyt naukaisu. Vaaleanruskea pentu oli pieni ja hädin tuskin ehtinyt avaamaan silmänsä.

”Kulkukissan haju täällä on voimakas, mutta minnehän se on mennyt?” Pihlajaviiksi pohti. ”Ei emo hylkäisi pentuaan pitkäksi aikaa.”

”Ja miksi pentu on piilotettu lehtikasan alle? Eikö kulkukissa olisi löytänyt sille parempaa paikka?” Tähkäturkki maukui huolestuneena.

”Onneksi kettu ei ole löytänyt sitä”, Saniaiskarva totesi. ”Muistatko Tähkäturkki sen kauempana polkua olevan ketunpesän? Se on ollut hylättynä jo jonkin aikaa, mutta kettuja silti kulkee näillä mailla.”

Tähkäturkki pörhisti kiharaista turkkiaan. ”Muistan kyllä. Olen varma että näin joskus sieltä kuonon vilauksenkin.”

Kirkastähti haisteli ilmaa, mutta ei haistanut ketun lemua. Kulkukissan vaimea haju sen sijaan jatkui polkua pitkin. Kirkastähti kääntyi katsomaan Tähkäturkkia ja Saniaiskarvaa. ”Jäättekö vartioimaan pentua, jos käyn Pihlajaviiksen kanssa etsimässä kulkukissaa?”

”Pidämme hänet lämpimänä”, Saniaiskarva lupasi.

Kun Pihlajaviiksi ja Kirkastähti kulkivat hiirenkorvan aikaan vielä karua metsäpolkua eteenpäin, lähestyvän ukkospolun ääni voimistui. Kulkukissan haju leijaili edelleen vaimeana, ja Kirkastähden mieleen juolahti synkkä ajatus. Entä jos pennun emo on kuollut?

”Hajuvana taitaa loppua tähän”, Pihlajaviiksi totesi, kun he olivat tulleet ukkospolun pientareelle. Kirkastähti raotti suutaan, mutta ukkospolun löyhkä peitti merkit sinne kulkeneesta kulkukissasta.

Eräs heidän ohitseen kulkeva hirviö hiljensi yhtäkkiä vauhtiaan ikään kuin tarkkaillakseen jotain. Kirkastähti ja Pihlajaviiksi painautuivat vaistonaisesti maata vasten, korvat luimussa. Hirviön vatsasta nousi kaksijalka, joka lähti kävelemään keskelle ukkospolkua, mutta kahteen pientareella piileskelevään kissaan se ei kiinnittänyt huomiota.

”Tyhmä kaksijalka!” Pihlajaviiksi sihahti, kun heidän ohitseen vilahti toinen hirviö. ”Haluaako se jäädä hirviön alle?”

Kaksijalka palasi pian hirviön luokse huopaan käärityn mytyn kanssa. Huovan piilosta hädin tuskin pilkotti pehmeää karvaa, ja Kirkastähti jännittyi. ”Se kantaa jotakin!”

Kaksijalka avasi hirviön toiselta puolelta aukeavan luukun ja asetti varovasti kantamansa mytyn hirviön vatsan sisälle. Sitten se harppoi sille puolelle hirviötä, josta se oli ensiksi poistunut, ja hirviö viiletti menemään.

”Se taisi olla meidän kulkukissamme”, Kirkastähti totesi harmissaan. Jos kulkukissa oli vielä hengissä, hän toivoi, että se olisi hyvissä käsissä. ”Lähdetään takaisin.”


Kirkastähti vaihtoi painoa jalalta toiselle. Partio oli palannut leiriin ja nyt pentu makasi hänen jalkojensa juurella. Se vikisi valittaen varmasti vilusta ja nälästä. Ei hätää pikkuinen, kohta pääset suojaan ja hoivaan.

Ruskeavalkoinen naaras tarttui pentua niskanahasta, ja kuivat saniaiset kahisivat. Kun Kirkastähti käveli pentutarhaan, Vuokkopilkku säpsähti ajatuksistaan ja sähähti tulijalle. Naaras maiskutti huuliaan, korvat luimussa ja kihara häntä pörhistyneenä, ja otti istuma-asennon huomatessaan Kirkastähden. ”Mikä sinulla on tuossa?”

Kirkastähti tunsi katumusta siitä, ettei ollut pitkään viettänyt aikaa Vuokkopilkun kanssa, ja laski pennun pentutarhan lattialle.

”Se on pentu. Sen emo kuoli hirviön osumaan”, Kirkastähti selitti. ”Tiedäthän, että olet tällä hetkellä ainut kuningatar?”

”Niin. Toistaiseksi”, Vuokkopilkku mutisi ja kumartui haistamaan pentua, joka inahti kosketusta. ”Kulkukissan pentuko?”

Kirkastähti ynähti. ”Olet tämän pennun ainoa toivo. Ja tiedän kuinka paljon kaipaat pentujasi. Olen pahoillani heistä.”

”Se ei voi korvata heitä, mutta… No, hyvä on.” Vuokkopilkku irvisti, näyttäen nujerretulta. Hän otti pentua niskanahasta ja nosti tämän lähelle vatsaansa. ”Mikä hänen nimensä on?”

”Kiitos!” Kirkastähden silmät kirkastuivat. ”Hän on Heinäpentu.”

Vuokkopilkku nyökkäsi ja päästi pienen huokauksen. ”Ei kannata kiintyä häneen. Hänkin voi kuolla nopeasti niin kuin pentunikin.”

Loppunäytös[]

”Joskus mietin, olinko oikea valinta päälliköksi. Näin nuorena minua huolestuttaa klaanitovereitteni mielipiteet, kuinka he ikään kuin arvioivat minua ja vaativat minulta parasta. Voinko näin nuorena olla esimerkki vanhemmille kissoille? Tai minua nuoremmille?”

Kirkastähti istui metsässä silmät suljettuina ja lehtisateen tuoksua hengittäen. Hänen edessään oli Sipulimyrskyn hautakumpu, johon hän oli asettanut muutaman kauniin kissankellon koristeeksi.

”Kunpa olisit täällä kanssani. Tai, tiedänhän minä, mitä sanoisit. ’Älä ajattele, mitä muut ajattelevat, äläkä anna heille periksi. Sinä olet loistava, Kirkastähti, ja osaat johtaa klaania paljon paremmin kuin minä johtaisin’.” Kirkastähti naurahti. ”Joskus sanoinkin että huoli on vain hieno sana uskollisuudelle. Sitähän se onkin… luottamusta. Minun on luotettava itseeni ja klaanitovereihini.”

Kirkastähti oli hetken hiljaa ja hengitti raikasta, kosteaa metsän ilmaa. Puiden lehdet kahisivat tuulessa, joka riepotteli kuivuneita lehtiä maahan. ”On ollut niin raskasta jatkaa, mutta toisaalta ajattelen että pitkästä aikaa klaanillani on valoisa tulevaisuus”, Kirkastähti jatkoi. ”Olen kokeneempi päällikkö. Soturit ahkeroivat, ja sairauksilta on onneksi säästytty. Pentujakin on syntynyt.”

Saniaiset kahisivat, kun kaksi kissaa – kevyistä ja epävarmoista askelista päätellen nuori, ja rennoista, tasaisista askeleista päätellen vanhempi – astelivat Kirkasniitylle. Kirkastähti avasi silmänsä, mutta pysyi paikoillaan ja jäi kuuntelemaan kahden kissan liikkeitä.

”Hyvinhän se meni, Heinätassu! Sinä kehityt joka päivä”, Pihlajaviikselle kuuluva heleä ääni sanoi.

”Ei yhtä hyvin kuin Palko- tai Takiaistassulla”, Heinätassun tutiseva ääni vastasi. Joko se oli Heinätassun tavallinen puhetyyli tai sitten Heinätassu oli vain hengästynyt harjoitustuokiosta Tähtitammella.

Pihlajaviiksi naurahti. ”No, hehän ovat sinua rutkasti vanhempia. Sitten, kun Nuppupennusta tulee oppilas, niin hänkin kadehtii sinun taitojasi.”

Minun kannattaisi nimittää hänet seuraavaksi varapäällikökseni, Kirkastähti mietti. Epäilen, että Sirkkakynsi aikoo pian eläköityä, mutta sitä ennen Pihlajaviiksi saa kouluttaa Heinätassun rauhassa loppuun.

Kuivat lehdet pöllähtivät, kun nuori naaras pysähtyi äkisti. ”Kirkastähti on tuolla.”

”Hänellä taitaa olla mietiskelyt kesken”, Pihlajaviiksi huomautti. Kirkastähti kehräsi huvittuneena.

”Hän kuuli sinut”, Heinätassu maukui ja lähestyi Pihlajaviiksen huomautuksesta huolimatta ruskeavalkoista päällikköä.

Kirkastähti kääntyi katsomaan taakseen ja näki Pihlajaviiksen nyökkäävän kohteliaasti hänelle ennen kuin tämä jätti Heinätassun Kirkastähden seuraan.

”Puhutko Usvaklaanille?” vaaleanruskea naaras kysyi.

”Tavallaan. Tässä lepää Sipulimyrsky, kumppanini. Haluan kuvitella, että hän kuuntelee minua sieltä, missä hän onkin. Kenties juuri täällä tuulen mukana tai sitten kaukana Usvaklaanissa.”

Heinätassu ynähti ja katsahti pelokkaan näköisenä ympärilleen, kun lehtiä mukanaan kantava tuuli pöllytti hänen pitkää turkkiaan. ”Kuunteleeko joku minuakin Usvaklaanista?”

”Ehkäpä. Vaikka et olekaan tavannut häntä, niin uskon että Savihalla – Vuokkopilkun ja minunkin isoisä – tarkkailee sinua.” Sipulimyrskykin varmasti. Joskus tuntuu kuin olisit tyttäremme, jota emme koskaan saaneet. Ja olettehan te tavallaan samanlaisia, kun kasvoitte ilman toista vanhempaa.

”Savihallasta olen kuullut Myyrähännältä”, Heinätassu sanoi. ”Mutta jotenkin tuntuu hassulta, että ne henget… eivät ole minulle läheisiä.”

”Kuolema on osa elämää, vaikka sitä et ole vielä joutunut kohtamaan. Opit että rakkaimmat pysyvät sydämessä, vaikka he olisivatkin vain muistoja”, Kirkastähti sanoi lempeästi. Hän nousi jaloilleen ja kutsui hännällään nuorta naarasta mukaansa. Yhdessä he lähtivät kävelemään leiriä kohti.

Advertisement